USVAA PUTKEEN

Taas on syksyä puristettu menemään, niin ettei tänne blogeihin meinaa enää ehtiä. Graafisen suunnittelun ja valokuvauksen opinnot vievät ja minä vikisen ja tuntuu, että kynäkin on jo tylstynyt, orientoidessani itseäni herkemmäksi kuvalle. Olen aina ollut kirjallinen ihminen, onko tämä takinkääntö?

Ei. Olen aina ollut myös visualisti ja harrastanut ja kokeillut kuvantekemistä aiemmin monin eri tavoin. Muistin vasta juuri äskettäin, että ensimmäinen ammatti, jota hain opiskelemaan, oli valokuvaaja. Mutta koska pääsin vain varasijalle, päädyin lopulta mutkien kautta opiskelemaan elokuvaa. Ja niinpä omien kuvien tuottaminen vaihtui liikkuvan kuvan opiskeluun ja tekemiseen. Joiden tekemisessä lopulta kiehtoi kuitenkin eniten se toinen rakkauteni, kirjoittaminen, käsikirjoittamisen muodossa. 

Mutta jotenkin vuodet kotona lasten kanssa, mahdollistivat taas enemmän visuaalisen puolen ruokkimista kuin sukeltamista tekstistä nauttimiseen. Ehkä tämä uuden alan opiskelu on sivu-askel takaisin tuolle kuvan polulle. Jolla yritän nyt ahmimalla oppia uutta. Kuolaan taidehistorian luennoille pääsyä ja yritän sovitella työväenopiston kursseja monimuoto-opintojeni sekaan. Samaan aikaan haen oppisopimuspaikkaa ja käytän alkuyön tuntini verkkotutoriaaleihin.      

Ja kuvaan. Mieluiten ihmisiä, paljon luontoa, joskus vielä kotiakin. 

Tässä siis muutama kuva eräältä sumuiselta syyspäivältä jo jokin aika sitten.  

Ja sainhan minä talonkin maalattua kuluneena kesänä! Melkein yksin, sillä mies ahkeroi sisätiloissa. Pojankoltiainen on joutunut tulemaan siis tänne saakka ilman ikiomaa huonetta, joka kohta vinttiin valmistuu. Mutta on siinä ollut tekemistäkin. O on nakertanut sitä jo kuukausi kaupalla, koska remontti yläkertaan on taas ollut perusteellinen. Sivuvintit on avattu ja eristetty, uudelle pienelle vessallekin sinne saatu kolo, säilytystilaa tehty ja yritetty vielä kunnioittaa hieman talon alkuperääkin materiaaleissa.   

Alkuperästä puheenollen, olen joskus maininnut, kuinka tätä taloa on laajennettu muutamalla eri vuosikymmenellä ja kuinka kokonaisuuden yhtenäistäminen on tuntunut minusta välillä hankalalta. Mutta en olisi uskonut, kuinka paljon talon väri voisi saada aikaan! Yläkuvassa näkyvä 60-luvulla tehty olohuonesiipi on ollut mielestäni jotenkin ankea ja epäesteettinen, mutta nyt takaisin valkaistuna, muuttui se silmissäni oikeaksi osaksi muuta taloa, eikä näytä enää ollenkaan hassummalta! 

      Pikkuveranta siinä edessä nyt ei ole kovin laitettu vielä (ja kuvassa jo riisutussa asussaan), silläpä isommalla remontilla ehdimme tähän päähän taloa vasta joskus muutaman vuoden päästä. Mutta tuohon osuu silti ihanasti aurinko iltapäiväkahvin aikaan viiden maissa ja rottinkikeinussa silmät tuolloin kiinni laittaessaan, pääsee nopeasti kauas.  

Sisäkukatkin viihtyivät ulkona kesällä niin, että juoru voimistui ihaniin väreihin! 

Tuona usvaisena päivänä kun tyttöjen kanssa pihassa olimme, tulin kamera kaulassa eteiseen vaihtamaan Inkerille kuivia sormikkaita. Valo tuli niin kauniisti eteisen vieressä olevaan, aamuasuun jääneeseen makuuhuoneen, että käänsin kamerani sinnekin. Rakastan valoa, luonnonvaloa, ja koen sen lähestulkoon kauniin kuvan elinehtona. Silläpä seuraan ja etsin sitä nykyään lakkaamatta. Ja siinä luonnon langettamassa valossa jopa petaamaton sänky, voi näyttäytyä viehättävänä usvaisen päivän astuessa ikkunasta.     

Tuo pieni sänky, on vielä hetken on kiinni omassani. Mutta kohta, kun esikoinen muuttaa siis yhteisestä lastenhuoneesta omaan huoneeseensa yläkertaan, pyörähtävät nukkumajärjestelyt (niin kuin muutama muukin huonekalu ja asia) taas jonkin kierroksen eteenpäin. Saa nähdä miten meidän käy. Yritän laittaa asumiskuulumisia taas joskus.

Karo-Liina

LONG TIME NO SEE

Hei vaan pitkästä aikaa kaikille, jotka tänne vielä sattuvat klikkaamaan (tosin ihmeen paljon niitä klikkailuja tässä välissäkin vielä on päivittäin tullut!). Kuten aiemmin uumoilin, on tuo kuvantekeminen vienyt kiinnostukseni niin, etten tänne blogiin ole enää malttanut iltaöisin tulla. Olen hurahtavaa sorttia ja entinen hurahdus, kodinlaitto, on päässyt siihen pisteeseen, ettei sitä enää jaksa hurista. Uusi remontti on alkanut yläkerrassa, Hermanni saa viimein oman huoneen, mutta siitä ehkä sitten joskus. Kotijutut on sillä tavalla nähty etten enää niihin niin kovin jaksa perehtyä, blogeissa tai muutenkaan, nyt on uusi aihe opintojen alla. 

Tosin nyt kun vuodenaika sallii, on koneella nyhjöttämisen lisäksi tulleet puutarhahommat - puskaa siirtyy pihassa niin, että jäseniä kolottaa ja isoimpana projektina siellä viime kesänä valmistuneen verannan loppuunsaattaminen. O nikkaroi jo sen alaosaan säleikön, jonka verhoksi minun mieluisa tehtäväni on istuttaa kärhöverho! Verannalta puuttuu vielä myös kunnon kaide, joka toivottavasti tullee kesäkuussa, kun O palaa reissuiltaan ja ehtii sen hitsaamaan. Viime päivinä olen myös etsinyt siis tätä varten referenssikuvia pinterestistä, sen lisäksi, että olen yrittänyt kartoittaa sopivaa kärhökomboa kukittamaaan verantaa.

O lähti tänään taas jokakeväiselle työturneelleen. Kesäteattereiden harjoituskausi alkaa ja koskapa O lavasti tänä keväänä kolme kesän näytelmää, ajaa hän seuraavan kuukauden näiden kolmen kaupungin väliä näytelmien lavastepystytyksissä ja sitten harjoituksissa, pistäytyen vain kerran viikossa kotona. Mutta näillä mennään, onneksi minulla on jo kokemuksen tuoma varmuus siitä, että yksinkin tässä hommassa pärjää ja tällä hetkellä minulla on apunani tämä ihana vuodenaika: luonnon voimautuminen tuntuu omissakin ytimissä niin, että juuri tämän hetken vuodesta tuntuu itsessäkin voimallisimmalta. Ja onneksi apunani ovat kolme kappaletta ihania isovanhempia, joita ilman olisi paljon vaikeampaa! Kuvissa siis otos viime äitienpäivältä mummun ja papan luota.

Ihanaa toukokuuta toivotellen, K

p.s tutustuin Instagramiin muutamien teidän vihjeestänne ja niinhän siinä sitten kävi, että homma osoittautui kevyemmäksi korvikkeeksi tälle bloggailulle. Kuvaan paljon, päivittäin, ja sinne on helppo ja nopea jakaa kuvaamaansa. Itse en kuvillani niinkään kerro päivieni kulusta vaan kuvaan mielenkiintoni kohteita, luontoa, lapsia ja vanhoja taloja. Tervetuloa tsekkaamaan (nimimerkki karo_liinak) , pysyvä linkki löytyy myös sivupalkista, tuosta melkein vierestä.

RAAKAA MUTTA HYVÄÄ!

Alli-mummini piti kuulemma nimipäiviään syntymäpäiviään suurempana juhlimisen aiheena  ja oli muinoin aina juhlinut Allin päivää kahvikutsuilla. On lienee käynyt selväksi, että pidän pienistä juhlista arjen keskellä ja vaikken kummoinen leipuri olekaan, on minusta hauska leipoa silloin kun joku on tulossa jakamaan maistelun aistinautinnon kanssani. Kutsuin siis viime viikonloppuna siskot perheineen ja äidin juhlistamaan Allin ja Riitan päiviä meille, noita molempia kun meissä Allin jälkeläisissä muutamia on. 

  En ollut aimmin tehnyt raakaleivonnaisia mutta kevennetyn alkuvuoden inspiroimana ajattelin kokeilla. Niinpä tartuimme Iikin pipanan kanssa Kinuskikissan toffee-puolukka raakakakun ohjeisiin. 

Puin päälleni yhden Alli-mummin vanhoista essuista:

asetin assistentille työpisteen valmiiksi ja heitin hyvästit vielä melko siistille keittiölle:

sitten saapui tämä veijari...

ja alkoi säätää.

Hänestä oli toki apuakin.

Hän sotki, aineksiakin yhteen kyllä,

taivutti siskonsa hopealusikan,

maistoi kaivelemaansa kookosöljyä...

ja lähti leikkimään.

Sitten äiti teki kakun. Ensin pohja, pääasiassa viikunoista ja mantelijauhosta.

Sitten "toffee"-täyte, lähinnä cashew pähkinöistä. Ja pinnalle puolukka-kookosöljysosetta.

Sitten kakku jähmettymään jääkaappiin. Illalla nautimme sitten terveelliset nimipäiväkahvit. Ja kakku oli paljon parempaa kuin olin uskaltanut toivoakaan! Näihin täytyy ehdottomasti tutustua lisää.

Leipominen on kaikesta huolimatta lempipuuhiani lasten kanssa. He pitävät siitä aina, se on konkreettista käsillätekemistä, jonka tuloksista pääsee nauttimaan pian. Leipominen on myös useiden aistinautintojen yhdistelmä, lapset rakastavat taikinan mylläämisen tunnetta, tuoksut on ihania, makuelämys aina jännittävä, jopa hyvä ja leipomukset ovat usein vielä kauniitakin. Lasten kanssa leipoessa täytyy myös olla täysin läsnä. Ja valitettavasti mieluummin tämä tyttö leikkii nykyään jo mieluummin keittiössä kuin nukeilla. Niinpä ollessani varsinkin yhden tytön kanssa joskus kotona, saatan kehittää meille yhteiseksi tekemiseksi leipomista (ennen kuin tulen vedetyksi mukaan kotileikkiin lastenhuoneeseen). Se on iloista yhteistä aikaa, jonka tuloksista saavat myöhemminkin kotiin tulevat aina nauttia. 

t: kotileipuri vm 76

JOULUN MAKUA

Lapset laskevat joulun vuodenajaksi muiden joukkoon. Alan kääntyä samalle kannalle. Joulu on ihana. Se on jotain mitä voi odottaa pitkään, jota voi suunnitella, haistella, maistella, paketoida, jännittää, juhlia moneen kertaan, pikku- ja isoina joulujuhlina, kotona, koulussa, kirkossa, blogissa, kylässä, mielessä. Se kestää pitkään, ainakin kuukauden, jopa kaksi jos niin haluaa ja se piristää pimeintä aikaa, säiden kannalta ankeinta ajankohtaa. Divaanin pääkirjoituksessa Jenny Brandt kirjoitti valaisevasti tämän loppuvuoden puolesta: Milloin ihmeessä me voisimme käpertyä rauhassa omiin oloihimme, keskittyä lukemiseen, nukkumiseen, suklaan syömiseen, villaan kääriytymiseen ja polttaa kynttilöitä jos meillä ei olisi tätä säiltään niin synkkää vuodenaikaa! Ulkona olevan ankeuden voi kääntää sisällä tanskalaisten lanseeraamaksi "hyggeksi" ja saman ajan voi valmistautua jouluun, juuri sen verran kuin jaksaa. Sillä joulu tulee silti, ainakin oikealle jouluihmiselle, vaikkei kaikkia ihanista jouluvalmisteluista joka joulu ehtisikään tehdä. Ja varsinkin se tulee lapsiperheeseen, sillä täällä uskotaan ja vahvasti! Niinpä äidin kiitollinen tehtävä on aina rakentaa tuota samaa ihanaa sadun juhlaa loppuvuosi! 

Konkreettisista valmisteluista en ehtinyt tehdä läheskään kaikkea mitä toivoin. Koristelaatikot koristavat vieläkin olohuoneen lattiaa mutta on niitä koristeita muuallakin. Jouluverhot jäivät laittamatta ja konvehdit tekemättä mutta eivät lapset niitä huomanneet. Sen sijaan iloista suurimpia nimittäin leipomista he kyllä osaavat odottaa ja se kyllä kuuluukin olennaisesti joulun odotukseen! Itse leivoin lasten kanssa leipomuksista helpoimpia eli pipareita ja torttuja muutamaan otteeseen ja piparkakkutalo on aina ollut tuon työkseen muutenkin pienoismalleja tekevän isin heiniä. Mutta koskapa minun jauhopeukaloni on mitä on (todisteita täällä ja täällä), eivätkä lapset siksi pääse kotona oikein pullanleivontaan, olen päätynyt luomaan uutta jouluperinnettä ja pyytänyt nyt jo kolmena jouluna äitiäni eli nonnaa leipomaan sahramipullia joulupulliksi lasten kanssa.

Vaikka ei voi sanoa, että äidilläkään aina menisi leipomiset kuin strömsössä: hyvät naurut saatiin kun taikinan koostumus alkoi saada seniorileipurissa paniikkia aikaan ;D. Mutta onneksi lapsille pääasia eli taikinalla muovailu kuitenkin onnistui ja gluteenittomasta taikinasta syntyi melkoinen jouluinen eläintarha, perhosista kettuihin ja leppäkertuista käärmeisiin, höystettynä parilla rusina-tortillalla ja leijalla.

Pullatkin siis saatiin, muiden jouluvalmistelujen puolinaisuudesta huolimatta ja huomasin ottavani tekemättömät jouluaskareet taas entistä rennommin. Joulu tuli joka tapauksessa, oikein ihanana ja valkoisena, ja luulenpa, että tässä asiassa värillä on väliä. Juuri näin sen pitikin mennä, kaiken tuon märän ja mustan käpertymisen ja odottamisen ajan jälkeen, valkeus tuli ja hoiti joulukoristelun kauniimmin kuin yksikään laatikkoon jäänyt joulukoriste olisi tehnyt. 

Joulu alkaa nyt jäädä taakse mutta olen iloinen, että meillä oli vielä yksi täysuskovaisten joulu, sillä se saattoi jo olla viimeinen. Vuoden päästä joku luultavasti on jo kolmosluokassa laukonut "totuuksia" joulupukista. Mutta välissä on vielä aurinkoinen talvi, toinen suuren odotuksen vuodenaika kevät, kuuma kesä ja ihana uuden joulun odotus. Ja onneksi meillä on vielä silloinkin niin pieniä ihmisiä, että joulu on joka tapauksessa myös satua ja taikaa!

VIIMEINEN PARI UUNISTA ULOS

Nimittäin synttäripari. Meidän synttäriputkemme keskittyy syksyyn ja Inkerin juhlimisen jälkeen on pidetty myös hra Hermannin 8v-synttärit, ensin kummeille ja mummeille ja sitten erikseen kavereille. Nyt oli vuorossa  keskimmäinen nuppulainen nappulainen, joka täytti kuusi vuotta. Meidän tirpakka Alli Halla Kaneliamme, voimistelija, tanssija, kiipeilijä, laulaja, piirtäjä, mahtavan mielikuvituksen ja temperamentin omistava ihana isosisko. Ja loppuviikosta juhlitaan näiden synttäreiden se toinen pari eli Kanelia pitää kavereilleen sirkus-synttärit läheisessä lastenkulttuurikeskus Pii Poossa.

Alla oleva maitolasinen tarjoiluastia piti meidän taloudessamme ensi-esiintymisensä synttäreillä. Asia on mielestäni mainitsemisen arvoinen, koska saadessani sen viime viikolla O:n äidiltä, kertoi hän sen olevan oman isoäitinsä peruja. Siis Kanelian iso-äidin iso-äidin astia, voitteko kuvitella? Minkähänlaisissa kekkereissä siitä on herkkuja tarjoiltu...?

Mutta mikäs pimeässä syksyssä on juhliessa, kuten sanottua, piristäähän se arkea. Tosin pientä juhlaväsymystäkin saattaa kekkereitä järjestäessä näin syksyisin pukata eli huokaisen kyllä kun nuo kaverisynttäritkin on juhlittu. Ehtii olla juhlimatta sitten jouluun saakka ;D. Tosin kyllähän nyt pikkujouluja täytyy juhlia ja aiommepa pyörähtää O:n kanssa kahdestaan Lontoossakin loppukuusta, ihanaa. Sitä odotellessa, Lontoo-vinkkejä vastaanotetaan!

OLI SYNKKÄ JA MYRSKYISÄ YÖ...

...jolloin wanna-be huvilamme seinät natisivat tuulessa ja oksat piiskasivat ikkunoita. Not. Mutta kulunut perjantai oli siis hyvä syy vähän juhlia ja herkutella. 

Halloween on pysynyt minulle melko tuntemattomana juhlana. Viime vuonna pidimme pienet pihasyömingit kurpitsalyhtyjen valossa naapureiden kanssa mutta tuolloinkaan en vielä perehtynyt juhlan juuriin. Selvästikin sen suosio kasvaa vuosi vuodelta ja koskapa lapsetkaan eivät voi välttyä sitä huomaamasta, päätimme juhlia sitä pienesti. Löysin kirpparilta sopivasti muutamalla eurolla kauhuasut lapsille, pyysimme serkut yökylään ja kaiversimme lyhdyn. Mukaan saapui naapurinkin lapsia ja niinpä jono kauheaan kasvomaalaukseen oli jo kiemurteleva. Joku oli nähnyt pieniä kauhukakaroita kiertelemässä kylänraitilla koreineen ja tietysti meidänkin laumamme olisi halunnut lähteä karkkia ja kepposta kyselemään. Jouduin lupaamaan, että ensi vuonna saavat mennä. Juhlat ovat aina hyvä idea, piristystä arkeen ja lapsille syy pukeutua mutta koskapa homma on lähtenyt kasvamaan oli pakko alkaa tutkimaan, onko halloween vain amerikkalaista hapatusta vai mitä tässä oikeasti juhlitaan...

Yllätyksekseni löysin, että jutun juuret ovat kuitenkin Euroopassa. Juhla perustuu kelttiläisten kansojen maanviljelyskauden päättäjäisiin mutta samankaltaista juhlaa eri nimellä, on vietetty Suomessakin, kekrinä. Tällöin syötiin, juotiin ja sen jälkeen vietettiin ansaittu viikon-parin loma, kun sato oli kasvatettu ja korjattu. Kekriin, kuten kelttienkin juhlaan liittyivät myös vainajat ja henget, sillä syksyllä, luonnon kuollessa, uskottiin tuonpuoleisen väen pääsevän tähän maailmaan hetkeksi. Vainajia muisteltiin, pahoja henkiä karkotettiin ja sadonkorjuun jumalia palvottiin. Tähän liittyi jo niin paljon pakanallisia elementtejä, että kirkko ei pitänyt moisesta ja all-hallows-eve´lle eli pyhien henkien aatolle kävi kuten monille muillekin maallisille juhlille -  se sulautettiin läheisiin kristillisiin kirkkopyhiin. Niinpä täällä on jo pitkään juhlittukin entistä kekriä pyhäinmiesten- ja sitten pyhäinpäivänä, vain vainajia muistellen. Irlantilaiset olivat kuitenkin vieneet henkien juhlan halloweenin mukanaan jo Amerikkaan ja sieltä se nyt uudessa muodossaan kurpitsalyhtyineen on rantautumassa vuosi vuodelta voimakkaammin ja kaupallisemmin takaisin tänne. Mutta satoa ja kuolleita näissä parissa toisiinsa sulautuneessa juhlassa noin suunnilleen on juhlittu.

Me otimme juhlan kuitenkin melko nimellisesti. Puvut lapsille, kynttilöitä ja lyhtyjä, sauna ja lopuksi patjapeti serkuille lastenhuoneen lattialle...

Tämä pieni serkku-neito oli Hyvä haltijatar muiden kauhuhahmojen joukossa

 ...jossa yhteiseksi iltasaduksi oli jännityslukemista eli pelkäämiskirjallisuuden klassikkoa
Herra Huuta! ;D

UNIKUVIA 2

Esikoinen lukee jo itse iltalukemisensa yläsängyssä...

Herään siihen, että pienet kädet hyväilevät poskiani. Monta minuuttia, hiljaa. Alkaa kuulua supinaa, kolmevuotias puhuu itsekseen. Saan herätä hitaasti, hellimiseen, pienen ihmisen vierestä. Ehdin herätessäni miettiä, ettei voi olla ihanampaa tapaa siirtyä unen maailmasta valveille. Tyttö alkaa lopulta kuiskia minulle, "äiti, helää, helää." Mutta unohtaa asiansa sitten ja supittelee vieressäni omiaan vielä monta minuuttia. "Äiti mennään jo, mulla on pittahätä." En voi olla nousematta heti, koska kuopukseni osaa herättää minut niin ihanan hellästi ja hitaasti.

Iltaisin hän nukahtaa peiton sisässä syliini lastenhuoneessa, isomummon nojatuolissa. Isommat nukkuvat täällä, kerrossängyssään mutta mekin tulemme tänne iltasadulle. O on satuvuorollaan lasten kanssa ottanut tavaksi, että he kertovat jokainen oman satunsa, johon toiset saavat toivoa jokainen yhden asian. Lapset pitävät tästä paljon, varsinkin pienin, Inkeri, enkä lakkaa hämmästelemästä, kuinka suvereenisti hän pystyy oman satunsa kertomaan. Juuri kolme vuotta täyttänyt aloittaa tarinansa yhtä kaukaa kuin muutkin ja sisällyttää toisten toivomat elementit sopivissa kohdin satuunsa. Usein luemme ensin jotain kirjaa mutta lopuksi Inkeri haluaa aina nykyään myös kertoa oman satunsa ja kiukustuu suuresti, jos tarinaa ei enää jaksettaisikaan kuunnella.

Joskus, jos olen itse hyvin väsynyt, kuuntelemme iltasadun levyltä. Äänikirjoina saa hurjan määrän klassikoita ja uutuuksiakin eli todella laadukasta lastenkirjallisuutta. Nykyään tokaluokkalainen lukee  jo iltaisin samalla omaa kirjaa mutta vielä joku aika sitten Risto Räppääjä -levyt olivat yhteisiä suosikkeja. Nyt kun kuuntelemme levyjä enemmän tyttöjen kanssa, ovat lemppareitamme mm. Onneli ja Anneli ja Marikki, kirjat, jotka molemmat kertovat kahdesta pienestä tytöstä. Varsinkin Marikin ja pikkusiskonsa Liisan elämään pystyvät siskoksemme eläytymään mutta minut upottaa tarinaan kertoja, näyttelijä Inkeri Wallenius, joka on jo omasta lapsuudestani tuttu ääni. Hän kertoi mm. Tao taon tarinoita ja Peukaloisen retkiä ja on dubannut Vaahteramäen Eemeliä ja Peppiä niin, että hänen pehmeä äänensä luo tuttuudellaan minullekin turvallisen tunteen. Niinpä illat, jolloin minullekin luetaan iltasatu, ovat toisinaan voimakkaita yhtymäkohtia myös omaan lapsuuteeni.
              On ihanaa, kun yhdessä silmät kiinni kuuntelemme, kuinka Marikin ja Liisan elämä luultavasti n. sata vuotta sitten, aukenee mieliimme hämärässä makuuhuoneessa ja saa minut kaipaamaan sinne. Kuulen kuinka lapset lopulta nukahtavat yksi toisensa perään, Hermanni alkaa tuhista yläsängyssään, Kanelian käsi heltiää pitämästä omaani ja Inkeri rentoutuu sylissäni niin, että pieni käsi lopettaa korvalehteni nypläämisen. Nojatuolissa, nukkuvien lasteni keskellä on kuitenkin niin suloista olla, että en malta nousta ja kantaa Inkeriä heti omaan sänkyynsä meidän makuuhuoneeseemme, vaan kuuntelen Marikin loppuun.
              Walleniuksen lempeä ääni soljuu hiljaa pimeässä huoneessa. "Alva käy aamulla sytyttämässä talon tulipesät ja kolistelee lastenhuoneen kaakeliuunia niin, että tytöt heräävät siihen. Marikki ja Liisa eivät malta silti heti nousta vaan katselevat tulta vuoteistaan peiton alta". Näen hämärässä lastenhuoneemme nurkassa vanhan uunin ja satu saa minut melkein toivomaan ettei meillä olisi muuta lämmitystä, niin että joutuisin aamuisin sytyttämään uunit ja lapset saisivat herätä tulta katsellen. Mutta toisaalta, olen niin onnellinen, että tytöt kömpivät joka yö kainaloihini ja saan herätä aamulla heidän keskeltään. Usein heidän pienet kätensä ja hennot kuiskauksensa herättävät minut, vastapalveluksena illalla minä tai Inkeri Wallenius saatamme heidät untenmaille yhtä lempeästi.

Inkeri päiväunilla kesällä keinussa...

Tällaista oli nukahtamisemme n. 1,5 vuotta sitten...

HYVIÄ ENTEITÄ ja MERIROSVOJA...

Tänään oli hyvä päivä. Ehkäpä loppuelämäni ensimmäinen? Aloitin nimittäin opinnot. Nykyinen kompetenssini on siis ollut enemmänkin tekstintuottamisen puolella mutta koska olen myös hyvin visuaalisesti orientoitunut ihminen ja aina nähnyt omat ideani myös kuvallisesti valmiina, oli aika kypsä opiskella myös hieman kuvallisen ilmaisun "nyky-skillssejä". Niinpä tulevat 1,5 vuotta opiskelen graafista suunnittelua, jännittävää!

Ensimmäisen koulupäiväni loputtua hieman ajoissa, päätin pyörähtää kierrätyskeskuksen kautta - eteiseen pitäisi löytää uusi lapaslipasto. Sellaista ei löytynyt mutta kuin johdatuksena, pilkotti eräässä nipussa musta koulutaulu. Ebba Masalinin kasvitaidettahan siinä, ja vieressä myös A2-kokoinen paperikansio ja mitä kannessa lukikaan: Suomen taidegraafikot 1967. Portfoliot väsätään nykyään toki digimuotoon, tiedän, mutta tämän kansion väliin on silti hyvä tallettaa piirustus- ja maalausarkkeja, joko omia tai lasten. Vielä en myöskään kuvittele itseäni taidegraafikkona enkä vertaa itseäni myöskään Masaliniin, en, mutta hyvien enteiden osastoon tämä silti oli luettavissa, ehdottomasti!

       Tätä ennen olin napannut kainalooni pari vanhaa pumpulitäkkiä, ruusukuosista ja priimakuntoista, kaksi samanlaista vieläpä. Näine hyvineni marssin kassalle kysymään, mitä löytöni kustantaisivat. Ja mitä siellä yhteishinnaksi tuumittiin: 4 euroa, koko kasalle! Voi pyhä jysäys.

       En ole näiden EbbaMasalinien perään ollut hetkeen, niitä alkoi näkyä taannoin niin monella seinällä, että sai jo itselläni vastareaktion aikaan. Tuli tunne, että nuo nimenomaiset koulutaulut ovat jo hieman "passé", mutta nyt kun se siinä törrötti niin, että melkein vahingossa potkaisin sitä, päätin hintaa kysyä. Eikä mokomaa nyt n. euron hintaan kierrätyskeskukseenkaan voinut jättää...Ja kaunishan se on. Ajattelin jopa, että jos en tosiaan pysty taulua seinälleni laittamaan, saattaisin sen jopa ihanille lukijoilleni jossain vaiheessa arpoa...

Illalla sain vielä tehdä yhden pikaisen silmälapun ja kuvata girl poweria merirosvoleikissä. Huomatkaa rekvisiittana miekkojen (keppihevosten) lisäksi "papukaijat" olalla ;D!

merirosvojen asut: Kanelialla Nova Melinan itse tekemä t-paita ja Inkerillä merirosvolle mitä sopivin röyhelö-balettipuku...

p.s pistin jo hieman retroisaksi jääneitä vaatteitani sekä jotain muutakin huutikseen myyntiin, linkki sivulleni tuossa sivupalkissa...

PIKKU PIHAJUHLAT

Miksi? Siksi, että tämä tönö kaipasi tupaantuliaisia ja siksi, että olin keväästä asti puhunut naapuruston tytöille Ystävyyden juhlista. Viime talvena nimittäin välinsä tulehtuivat niin, ettei kukaan enää halunnut lähteä toisilleen kylään ja kaikki olivat yksinäisiä. Kevään lämpö onneksi kuitenkin sulatti sydämiä ja avasi ovia ja kesän korvalla teimmekin ystävyydelle uudet säännöt. Tällöin lupasin, että mikäli kaikki pinnistäisivät kesän oikein ystävällisinä, juhlisimme sitä kunnolla! Sen aika oli tullut. 

Ensin "Vuohenlinnan pormestari" nousi juhlallisesti parvekkeelle avaamaan juhlat puheellaan. Puhe oli viisas ja kaunis ja mm. vaati kaikkia ottamaan toiset huomioon ja leikkeihin. Määräily kiellettiin ja kompromissit tulivat pakollisiksi. Päätimme tämän seurueen olevan kylän Ystävyyden seuran perustajajäseniä ja antavan esimerkkiä kaikille muille omalla ylevän ystävällisellä käytöksellään.

Puheen jälkeen aukesi alakerran herkkukioski. Myyjiksi oli tunkua mutta edeltävän puheen hengessä, päätimme toimia "myyjinä" pareittain ja vuorotellen. Kioskin emännät saivat kuitenkin aloittaa tarjoilun:

Juhlat pidettiin nyyttärihengessä ja tarjottavat olivat perinteisiä ja helppoja.

Herkuttelun jälkeen ystävät koettelivat ystävyyden sääntöjä ryhmäkeinumisella, kärrynpyöräkisalla, tanssimalla, valokuvaamalla, muodostelmapyöräilyllä ym. Näiden jälkeen siirryttiin kokeilemaan kolmen makuupussin jakamista yläkertaan...

ovessa pilkottavaan lappuun oli Kanelia kirjoittanut seuraavan tekstin:
"leikkimökin ovi on aina auki ja olet tervetullut leikkimään"

Lopuksi tytöille jaettiin sopimuksen sinetiksi "ystävyyden sormukset", jota katsomalla muistaisi aina, että ystävällisesti käyttäytyminen on supertärkeää! 

huomaa piiilokuvassa herkkujen kerjääjä...

 p.s tuo yläkerrassa näkyvä leveä lauta on tulevan liukumäen aukon edessä. O on suunnitellut alkuperäispiirustuksiin siis mäen, jota kesällä voisi laskea altaaseen (?) ja talvella siitä saa alkunsa jokatalvinen (paitsi viimetalvinen) koko pihan pituinen pulkkamäki...

Muuttaessamme Vuohenlinnaan 2010, jouduimme purkamaan isäni minulle ja siskolleni rakentaman leikkimökin, joka oli jo liian huonossa kunnossa. Mökki oli valmistunut neljävuotis- syntymäpäivilleni. Nyt siis jo viime kesänä tehty mutta vasta tänä kesänä viimeistelty uusi leikkimökki on valmis, rakennettu samalle paikalle kuin edellinen, meidän perheen isän tekemänä, meidän tytöillemme, kutakuinkin saman ikäisille kuin minä ja siskoni olimme reilut 30 vuotta sitten. Ajan ratas on pyörähtänyt mutta leikki jatkuu...

t: pormestari