UNIKUVIA 2

Esikoinen lukee jo itse iltalukemisensa yläsängyssä...

Herään siihen, että pienet kädet hyväilevät poskiani. Monta minuuttia, hiljaa. Alkaa kuulua supinaa, kolmevuotias puhuu itsekseen. Saan herätä hitaasti, hellimiseen, pienen ihmisen vierestä. Ehdin herätessäni miettiä, ettei voi olla ihanampaa tapaa siirtyä unen maailmasta valveille. Tyttö alkaa lopulta kuiskia minulle, "äiti, helää, helää." Mutta unohtaa asiansa sitten ja supittelee vieressäni omiaan vielä monta minuuttia. "Äiti mennään jo, mulla on pittahätä." En voi olla nousematta heti, koska kuopukseni osaa herättää minut niin ihanan hellästi ja hitaasti.

Iltaisin hän nukahtaa peiton sisässä syliini lastenhuoneessa, isomummon nojatuolissa. Isommat nukkuvat täällä, kerrossängyssään mutta mekin tulemme tänne iltasadulle. O on satuvuorollaan lasten kanssa ottanut tavaksi, että he kertovat jokainen oman satunsa, johon toiset saavat toivoa jokainen yhden asian. Lapset pitävät tästä paljon, varsinkin pienin, Inkeri, enkä lakkaa hämmästelemästä, kuinka suvereenisti hän pystyy oman satunsa kertomaan. Juuri kolme vuotta täyttänyt aloittaa tarinansa yhtä kaukaa kuin muutkin ja sisällyttää toisten toivomat elementit sopivissa kohdin satuunsa. Usein luemme ensin jotain kirjaa mutta lopuksi Inkeri haluaa aina nykyään myös kertoa oman satunsa ja kiukustuu suuresti, jos tarinaa ei enää jaksettaisikaan kuunnella.

Joskus, jos olen itse hyvin väsynyt, kuuntelemme iltasadun levyltä. Äänikirjoina saa hurjan määrän klassikoita ja uutuuksiakin eli todella laadukasta lastenkirjallisuutta. Nykyään tokaluokkalainen lukee  jo iltaisin samalla omaa kirjaa mutta vielä joku aika sitten Risto Räppääjä -levyt olivat yhteisiä suosikkeja. Nyt kun kuuntelemme levyjä enemmän tyttöjen kanssa, ovat lemppareitamme mm. Onneli ja Anneli ja Marikki, kirjat, jotka molemmat kertovat kahdesta pienestä tytöstä. Varsinkin Marikin ja pikkusiskonsa Liisan elämään pystyvät siskoksemme eläytymään mutta minut upottaa tarinaan kertoja, näyttelijä Inkeri Wallenius, joka on jo omasta lapsuudestani tuttu ääni. Hän kertoi mm. Tao taon tarinoita ja Peukaloisen retkiä ja on dubannut Vaahteramäen Eemeliä ja Peppiä niin, että hänen pehmeä äänensä luo tuttuudellaan minullekin turvallisen tunteen. Niinpä illat, jolloin minullekin luetaan iltasatu, ovat toisinaan voimakkaita yhtymäkohtia myös omaan lapsuuteeni.
              On ihanaa, kun yhdessä silmät kiinni kuuntelemme, kuinka Marikin ja Liisan elämä luultavasti n. sata vuotta sitten, aukenee mieliimme hämärässä makuuhuoneessa ja saa minut kaipaamaan sinne. Kuulen kuinka lapset lopulta nukahtavat yksi toisensa perään, Hermanni alkaa tuhista yläsängyssään, Kanelian käsi heltiää pitämästä omaani ja Inkeri rentoutuu sylissäni niin, että pieni käsi lopettaa korvalehteni nypläämisen. Nojatuolissa, nukkuvien lasteni keskellä on kuitenkin niin suloista olla, että en malta nousta ja kantaa Inkeriä heti omaan sänkyynsä meidän makuuhuoneeseemme, vaan kuuntelen Marikin loppuun.
              Walleniuksen lempeä ääni soljuu hiljaa pimeässä huoneessa. "Alva käy aamulla sytyttämässä talon tulipesät ja kolistelee lastenhuoneen kaakeliuunia niin, että tytöt heräävät siihen. Marikki ja Liisa eivät malta silti heti nousta vaan katselevat tulta vuoteistaan peiton alta". Näen hämärässä lastenhuoneemme nurkassa vanhan uunin ja satu saa minut melkein toivomaan ettei meillä olisi muuta lämmitystä, niin että joutuisin aamuisin sytyttämään uunit ja lapset saisivat herätä tulta katsellen. Mutta toisaalta, olen niin onnellinen, että tytöt kömpivät joka yö kainaloihini ja saan herätä aamulla heidän keskeltään. Usein heidän pienet kätensä ja hennot kuiskauksensa herättävät minut, vastapalveluksena illalla minä tai Inkeri Wallenius saatamme heidät untenmaille yhtä lempeästi.

Inkeri päiväunilla kesällä keinussa...

Tällaista oli nukahtamisemme n. 1,5 vuotta sitten...