sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

RAKAS PÄIVÄKIRJA...


tapahtui tällä viikolla:

-flunssa tuli jokaiseen, kuume kaikkiin muihin kuin minuun. Olin silti sisällä, jokaisen kanssa erikseen, päitä kaatui kahden päivän välein. Itse pääsin päänsäryllä ja nuhalla.
-aurinko pyysi ulos, joka päivä. 




 joka iltakin.





- en mennyt, en päässyt. 

-ulkona on aloitettu terassiremonttia. Kaivuri kävi, piha on nyt auki kuin raato, levällään. Olen maannut sohvalla ja katsellut tuhoa ikkunasta. Tahtoisin niin päästä hoitamaan revittyä pihaani, mutta tuntuu ettei siihen milloinkaan ole aikaa.  







Oli ilojakin:

-ystävän vauva-uutiset!
- alkuviikosta tyttöjen kanssa jaksoimme vielä tehdä piirakan, 
viime kesän viimeisistä marjoista.







-ja ihanan ystävän kanssa tehdyt kahvilareissut, jonne keskellä viikkoa karkasin. Oli kahvitteluja rästissä ja menimme kahteen kahvilaan peräkkäin :) 









tiistai 22. huhtikuuta 2014

MELFIE


(toim. huom. jälkikäteen: valistuneemmat lukijani oikaisivat käsityksiäni selfiestä. Siinä siis täytyy olla oman naaman esillä kuten sana kertoo. Olin käsittänyt asian väärin eli ollut hetken aikaa yhäkin fossiilimpi tässä asiassa kuin ensin kuvittelin... En nyt lähde poistamaan postausta, menköön se nyt vain ajatuspolkunani melfieen, joka yhä on meikän metsäselfie, ja näin ollen osa henkistä minäkuvaani!)


Opetan tällä hetkellä mediakasvatusta ja silläpä aistini tarttuvat näihin ilmiöihin nyt. Lapset opettavat minulle yhtä paljon kuin minä heille ja olen luultavasti tiettyjen some-asioiden suhteen todella fossiili. Asia valkeni minulle hiljattain, kun opin vasta pari viikkoa sitten mikä on selfie (äiti se on itsestä otettu kännykkäkuva!) Eikä varmasti olisi kovin paljon tarvinnut asiaa mielessään pyöritellä, kun tuo termi olisi auennut. Mutta mutta, luin selfiestä siis jommasta kummasta iltalehdestä ja jutussa väitettiin, että kaikki kännykällä otetut kuvat ovat siis selfieitä. On matkaselfieitä - siis matkoilla otettuja kännykkäkuvia - ja jouluselfieitä eli jouluna otettuja kuvia! Ja lapsiselfieitä, bileselfieitä ja ruokaselfieitä ja kaikenmaailman selfieitä, otettuna mistä tahansa. Että minäkin olen siis ottanut tietämättäni selfieitä, jo niin kauan kuin puhelimen olen omistanut?!
            No, ei kai siinä mitään, mikäs tässä trendien aallonharjalla ratsastellessa, kun myös mm. Oxfordin sanakirjat valitsi selfien vuoden 2013 sanaksi, tiedän nyt asiaan perehdyttyäni.

Toinen asia, joka lehtijutussa hieman hämmästytti, oli toimittajan näkemys siitä, että selfien tarkoitus, varsinkin jossain jaettuna, on tehdä muut kateelliseksi. Täh? En ymmärrä. Enkä allekirjoita. Tämän näkemyksen mukaanhan olen ensinnäkin ottanut mm. noihin parin postauksen takaisiin kuviin samaan aikaan sekä matkaselfieitä, Helsinki-selfieitä, taloselfieitä ym. ja vain tehdäkseni teidät kateelliseksi? Ilkeä näkökulma. Mutta tässäpä vasta kateutta herättävää matskua sitten tuleekin: saatte nähdä metsäselfieni!

Olen näin aikuisiällä oppinut vuosi vuodelta nauttimaaan enemmän luonnosta ja vuodenaikojen kierrosta. Kuvaankin luonnon muuttumista silloin tällöin mutta järkkärin raahaaminen lenkeillä on hieman hankalaa. Niinpä otankin useimmiten metsäkuviani puhelimella, joissa nykyään melko kelpo kamerat ovatkin. Kuvani taitavat kuitenkin olla metsäselfieitä eli melfieitä (päättelen siitä, että uusin villitys tätä laatua on kuulemma, tietänette varmaan, butt selfiet eli belfiet! O tempora o mores! Tai ehkä nykaikaisemmin OMG...). Mutta tässä niitä, melfieitäni, nyt on, vihertäköön kasvonne kuin keväinen metsä! ...Vaikka siksi, että harrastan jokamiehenoikeuttani saapastella suomalaisissa metsissä...









...katsomassa esim. tätä niittyä, joka olisi mielestäni täydellinen laidun. En ole hevostellut ala-asteen ratsastuskurssien ja hevosleirien jälkeen mutta haave poneista ja lampaista, maalla-asumisesta, elää jossain sisälläni. Olimme melkein toteuttaa tuon haaveen mutta asiat nyt loksahtivatkin paikalleen täällä, lapsuudenkodissani, taajamassa mutta pienellä kylätiellä. Silti tallin haju herättää minussa jotain kaipuuta. Ja täällä "laitumella" mietin silloin tällöin millaista se olisi ollut. Millaista elämämme olisi, olisiko minusta ollut siihen, millaista lasten elämä olisi, jos olisimme tempaisseet ja antaneet lantsareiden kasvaa kiinni jalkoihin...







..miettimässä, että onneksi silti asumme nyt täällä ja kaikki on hyvin. Enää en voisi riistää lapsia omasta elinympäristöstään. Onneksi minulla on täälläkin metsä. Se on kirkkoni. 







...hämmästymässä keväästä, joka päivä uudestaan. Maan tuoksusta, lintujen laulusta, pimeälläkin, auringonlaskusta, joka nyt jo ehtii iltalenkiksi metsään.















...ja ihan vain nauttimassa lähimetsästä, joka lääkitsee kaikkia vaivojani. 
Keväänpuutettakin, yliannoksin!








maanantai 14. huhtikuuta 2014

TÄMÄN KEVÄÄN MUST-HAVE



Koskapa olen kunnostautunut (kerran) aiemminkin jakamalla teille erään yksinkertaisen reseptin, uskaltaudun tekemään sen taas. Koko ainesosaluettelo näkyy kuvassa, olkaa hyvät:







Siinäpä mainio lounas varsinkin yksinäiselle neiti-ihmiselle! No, sai se viereensä myös naapurin tohtorismiehen savustamaa lohta. Mutta mikä ilo on parsa-aika! Helppoa, nopeaa ja hyvää. Niin hyvää, että kattilaan laittamisessa täytyy olla nopea, muuten saatan narskuttaa ne menemään raakana.

Aiheen kylkeen sopii mukavasti myös alla oleva kuva viime viikonlopun Hämeenlinnan tuliaisista. Kävimme ystävän kanssa naapurikaupungissa katsomassa Viggo Wallensköldin hienon näyttelyn. Hillittyjä, sammutettuja sävyjä ja painostavan latautuneita kuvia naisista, oman elämänsä eri vaiheissa, risteyksissä, kädettöminä, vallattomina, mietiskelevinä, raskaina. Pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden taakasta ja merkeistä, sidonnaisuuksista. (apropoo, jos kiinnostaa, täältä löytyy sivusto, jolla on linkkejä kuvataiteilijoiden ja kuvataidekriitikoiden blogeihin).

Reissun kevennyksenä kävimme Hämeenlinnan suurkirppiksellä. Löysin sieltä nämä pienet vanhat aterimet, jotka ovat juuri sopivat lasten käteen, opetteluun kahdella aterimella syömisessä. Kuvassa ei näe, että vaikka ovat luultavasti aikuisten kokoa, ovat vanhuuttaan muuttuneet ihan lasten haarukoiden ja veitsien kokoon. Nuokin mokomat ovat kasvaneet vuosien myötä, lajina, niin kuin ihmisetkin pituutta. Näyttävät vieläpä ihan luupäisiltä aterimilta vaikka ovatkin muovia. Eipähän ole ongelmaa koneella pestessä.






Kirpputori-ostoksista muodostuu aasinsilta seuraavaan: Luin hiljattain jutun muotoilijasta, joka esiteltiin seuraavasti: "antimaterialisti, joka kiintyy kauniisiin esineisiin."  Tämän luonnehdinnan omin myös itselleni. Muistan myös helpottuneeni, kun kävin syksyllä luennolla kuuntelemassa kirjailija-kuvittaja Kristiina Louhea. Hän kertoi olevansa perso kauniille tavaroille, kankaille ja kirpputoreille. Kuten myös miettivänsä pitkään esim. pitäisikö keittiön kaappien väri olla kulloinkin turkoosi vai keltainen. Tai käyttävänsä aikaa miettimällä mattojen tai maljakoiden paikkoja. Eläköön! 
Älykäs ja lahjakas ihminen ja käyttää aikaansa moiseen elämän triviaan!
  
Olen kasvanut ja elän edelleenkin asennympäristössä, jossa ostaminen ei ole hyve. Erittäin ekologinen ja ekonominen asenne, jota yritän jakaa eteenpäin. Silti: haluan kaunistaa ympäristöäni ja koristella elämääni! Rakastan pitsejä, kimalletta ja koukeroa, kukkia kaikissa muodoissaan, taidetta, värejä ja runsaita kuvioita. Visuaalisuus on arvo, estetiikka ravintoa!

Millä antimaterialisti sitten koristaa? Kirpputorien antimilla tietysti. Kierrätettyä, halpaa, jännittävää. Niinpä, ostaessani enimmäkseen käyttötavaramme kirpputoreilta, osuu siellä eteen usein jotain vähemmänkin tarpeellista mutta ihanaa ja vieläpä halvalla, jotain mitä ilman pärjäisin mutta jota on niin vaikea laskea käsistään! Kuten vanhoja silkkikukkia. Tai pitsireunaisia vanhoja lakanoita. Tai, pannumyssyjä...hyvin kauniita pannumyssyjä...onko meille olemassa AA:ta? "Hei, olen Karo-Liina. Ostan "pannumyssyjä"."

Mutta katsokaa nyt kuinka ihana se on!





Tämä oli "pakko-saada". (Ja siltikin mietin sitä pitkään!)







Aasinsilta nro 2 syntyy tuosta seuraavaan: miksi minun silmissäni kauniit esineet ovat aina vanhoja? Vintagen viehätyksessä on kyse jostain, jolle en oikein ole vielä pystynyt "sormeani laittamaan". Ovatko vanhaan rakastuneet nostalgian nälkäisiä, vanhoissa ajoissa roikkuvia ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti, jostain, menneessä? Tiedän ainakin, että vanhan tavaran rakastajat ovat usein myös ihmisiä, joille perinteet ovat jostain syystä tärkeitä. Ehkäpä he muutkin ovat kotipaikkauskollisia, perhekeskeisiä ja jopa hieman muutosvastarintaisia? 

Itse tiedän tämän viehtymyksen vanhaan olleen minussa jo lapsena, vaikken sitä tietenkään vielä silloin tiedostanut. Muistan vain ajatelleeni jo ala-asteikäisenä, että joskus "isona" muutan tälle kotikylälle takaisin ja ostan vanhan jugend-huvilan, joka vieläkin kylän perällä, korkealla mäellä yksinään ränsistyy. Se oli unelmieni talo alitajunnassani jo kauan ennen kuin talohaaveet tulivat elämääni. Se on sitä yhä. 
(O vain jostain syystä hangoittelee tuon jugend-talon "pikku remontin" edessä...)

13-vuotiaana halu vanhaan sai minut tekemään alhaisen vaihtokaupan. Vuotta aiemmin oli kotiimme rakennettu siipi, johon sain huoneen. Asutin uutta neliskanttista huonetta vajaan vuoden, jonka jälkeen tiesin haluavani uudesta "hienosta" huoneesta entiseen yläkerran kammariini takaisin! Entiseen yläkerran huoneeseeni oli muuttanut pikkusisko, joka nyt suostui vaihtokauppaan. Diili oli, että vaihtaisimme huoneita vuodeksi...mutta vaihtokauppaan alkaessani, taisin jo päättää etten tuosta huoneesta lähtisi kuin jalat edellä! (Anteeksi Kata!) Vaihdoimme siskon kanssa siis huoneita ja tuolloin "sisustin" ensimmäisen kokonaisen huoneeni. Maalasin yläkerran huoneesta peittoon Tapettitehtaan ruskeat laivatapetit (argh sanoo tämä nyt, mutta ne eivät kieltämättä olleet kovin raikkaat neidonkammarini seinillä...) lemmikinsinisiksi, ostin vaaleansinistä tilkkutäkkikangasta, josta ompelin itselleni päiväpeitteen ja päällystin vanhan nojatuolin vaaleansinikukallisella kankaalla. Taattua nostalgista romantiikkaa! Mutta mistä? En taatusti ollut lukenut yhtäkään sisustuslehteä, tiedä oliko silloin edes moisia ja vaikka olisi ollutkin, tuskin moinen vihervaaran anna -tyyli tuolloin oli edes muotia, 1990, neonvärien juhlavuonna!

Ja oi kuinka viihdyinkään tuossa taivaansinisessä huoneessani, alkovissa unelmoiden. Ja jo tuolloin rakastin siisteyttä ja kauniita asetelmia, laitoin hyllylle riviin matkamuistoja ja posliiniesineitä ja pyyhin pölyt niistä viikoittain. 

Elinympäristöni yksityiskohdilla on minulle väliä. Sisustamiseksi kutsuttuna tuo piirre jotenkin latistuu. Elämän pintaan keskittyminen on pinnallista. Mutta toisille meistä, ihan älyllisistä ihmisistä, värillä ja muodoilla on väliä. Asian voi nähdä myös sitä kautta, että me kaikki käytämme aistejamme eri tavalla. Minulle näköaisti on aisteistani tärkeimpiä. Niinpä asiat mitä päivittäin katselen, tuottavat minussa tunteita. Sitä paitsi, kukaan meistä ei oikeasti ole näiden asioiden yläpuolella, jokainen joutuu tekemään kotiaan koskevia esteettisiäkin ratkaisuja ja ne on parempi tehdä tietoisesti ja miksei jopa asiasta nauttien. 

Että oikeastaan, taidan todellakin päästää itseni pälkähästä oman must-have juttuni, vähälle käytölle jäävän euron pannumyssyni kanssa, koska sen näkeminen keittiössäni tuottaa minulle nautintoa!






Juu, ostin sen silmänruokaa ajatellen, ihan käyttöä miettimättä, mutta kyllä se on tuon teepannun kanssa niin hyvää kaveria heti, että täytyypä taas alkaa hauduttelemaan iltateensäkin useammin. 
More slow life!








torstai 3. huhtikuuta 2014

HELSINKI INSTAGRAM




Meillä on ollut pyrkimyksenä käydä O:n kanssa ainakin kerran vuodessa pikkureissu kaksin, yleensä ja mieluiten näin keväällä, koskapa tähän ajankohtaan osuu hääpäivämmekin. Pari viimeistä vuotta meillä on ollut eräs mini-ihminen Molla Muttinen mukana, joka ei ole suostunut vieraiden kanssa jäämään ennen viime kesää (don´t ask). Mutta nyt siis, pääsimme todella pitkästä tekemään pienen irtioton ihan kaksin ja menimme lyhyelle viikonloppureissulle Helsinkiin, juhlistamaan neljättä hääpäiväämme, jolle on muuten monta nimeä: keramiikka-, kukka-, kaarna- tai hedelmähäät! ;D

Jatkona muutama puhelinräpsy pääkaupungistamme, lähinnä taas vanhan arkkitehtuurin näkökulmasta, joka on yhteinen ihailumme kohde.













                     



Siellä O niskat kenossa...Reissu suuntautui Helsinkiin myös mm. siksi, että siellä oli ihanan ystäväni Hannele Majaniemen valokuvanäyttely Galleria Huudossa. Hanski oli kuvannut muutaman vuoden kuvia kokoelmaansa Istujat, Suomessa, Liettuassa ja Ranskassa. Ostin itselleni kolme pientä työtä, jotka pääsevät oikeuksiinsa sitten kun olohuoneemme remontoidaan. 





Jos mahdollista, yritämme nauttia matkoilla ollessa arkkitehtuurista myös majapaikan muodossa - nyt vietimme yön hotelli Tornissa, jonka jugend-puolen portaikko on hulppea! Mutta niin on myös kattoterassi, jossa yöllä kävimme drinkeillä, terassikausikin on siis avattu :D











Huikaiseva lyömäsoitinkonserttikin tuli koettua. Että oikein kelpo reissu. Tuliaisena iloinen mieli ja oikealla oleva uusin jäsen kaneli-purkkien kokoelmaan Helsinki Secondhandista.








Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...