SPECIAL COFFEET...

On aamuja ja sitten on Aamuja. Tämä oli taas Aamu. Vaikka sainkin nukkua hieman pitempään (ukko-kulta nousi töihin ja siis myös aikaisinnousevien lasten kanssa) ja lasten aamutoimet oli enimmäkseen tehty, kesti minulla 1,5 tuntia ennenkuin pääsin omaan aamiaispöytään heidän tarpeidensa läpi kahlaten. Ja istuttuani pöytään ja otettuani jopa palasen aviisia eteen, kaatoi Kanelia koko kolpakollisen maitokahvia lehdelle ja syliini!

Vedimme kaikki neljä henkeä säikähdyksestä ja minä lisäksi kuumasta tunteesta reisilläni mutta sain puhallettua ulos ja hymyiltyä Kanelialle: ei se mitään, vahinkoja sattuu. Näin kuinka heidän hartiansa laskivat ja he nielaisivat pelästyksenitkunalun ja olin ylpeä itsestäni. Varsinkin koska hymyni takana tiedostin edelleen 0,3 lt. juomatonta lattea sylissäni ja aamulehdellä.

Tämän kuvan pääsin ottamaan puoli tuntia myöhemmin, kun olin käynyt suihkussa pesemässä koko kahville haisevan alavartaloni, vaihtanut vaaatteet, isommat olivat päättäneet lähteä naapuriin kavereille ja heidät oli autettu matkaan ja pienin pantu nukkumaan. Nyt siis uusi aamukahvi edessä ja kohta jo mahassa!

Mutta nämä terveiset siksi ettei tulisi ihan liian seesteistä kuvaa lapsiperhe-elämästämme, kyllä täällä lujaa mennään ja hermotkin paukkuu välillä:)! Tänään tosin kokusin itteni sekunnin sadasosassa ja siitä voi olla aamukahvinhimoinen äiti iloinen!

Hyvää hiihtolomanloppua kaikille sitä viettäville!

AIKAA SIVUSEIKOILLEKIN...

Nykyinen elämä on niin nopeaa, meluisaa, huohottavaa, lasten takia, että ajatuksetkin ovat opetelleet laukkaamaan – mitä joku tarvitsee nyt, mitä joku tarvitsee kohta, entä illalla, huomenna? Pyyhkimistä, pesemistä, puhaltamista, auttamista, antamista, katsomista, kommentoimista, lohdutusta, likistystä. Korvat ovat opetelleet kuuntelemaan koko ajan, mitä toisessa huoneessa tapahtuu, entä ulkona, itkeekö joku, särkyykö jotain, kiusaako joku, kaatuuko joku. Vaikka et ole heidän kanssaan, ovat kaikki aistisi ja ajatuksesi silti suuntautuneet heidän tarpeisiinsa. Tuntosarvet ojossa, olleet jo seitsemän vuotta.

Yritän opetella omaa läsnäoloa, hiljaista läsnäoloa. Että tuntisin omia aistejani ja ajatuksiani. Että olomuoto ja ajatus olisivat samassa hetkessä. Olisin jokaisessa hetkessä läsnä niin, että huomaisin asioita. Pieniäkin asioita, sivuseikkoja. Panisin merkille itseäni ja ympäristöäni. Ja pantuani merkille, laitan muistiin. Kauniita asioita, yllättäviä asioita, ihmeellisiä asiota, ihan tavallisia asioita. Asioita joista voi olla kiitollinen. Elämä on myös yksityiskohtia, eikä pelkkää pääväylää.

Siinä tämä muistiinpanoväline auttaa. Sillä huomaan, että olen alkanut kuuntelemaan ympäristöäni kirjoittajan korvalla ja katsomaan kuvaajan silmällä, huomaan tarkemmin, aistin tarkemmin. Saan talteen enemmän ja huomaan enemmän asioita, joista voin olla iloinen. 

Tänään tein omille ja naapurin lapsille rahkaa. Ja muistin pysähtyä. Olipas edessäni ihanat värit!

lastenhuoneeseen vispilännuolentaan karannut Inkeri :)

Läsnäollen huomaa myös lapset paremmin, niinpä heitä ihastellessani iltapalapöydässä, tein tuosta ajatuksesta tämän kuvamuiston. Ihanat poikaseni!

p.s saa kommentoida, onko isommat vai pienemmät kuvat ja teksti miellyttävämpiä katsoa ja lukea?

METSÄSTÄ

Meidän lähellä asuu metsä. Se on ihana. Kolme vuotta sitten uutta kotia etsiessämme, yksi toiveeni oli, että uusi asuinpaikka olisi sellainen, jossa voisin ulkoiluttaa koiria irti. Täällähän se, sama metsä jossa leikimme lapsena päivät pitkät. Metsä tosin on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa paljon, se on kasvanut pitemmäksi, sitä on harvennettu, hakkuuaukea ei ole enää aukea vaan tiheikkö. Jotkin polutkin ovat siirtyneet, tallautuneet uusille urille mutta oikein kaunis ja ihana vanha metsä se on silti.

tontunpartaa, meillä uskotaan

Koirien kanssa kulkiessani ohitan usein kallionkielekkeen, jolle me silloin joskus suurella vaivalla rakensimme robinhood-majamme aukealla kaadetuista puista ja kallion päälle sidoimme köyden, jolla ainoastaan majalle alas kallionkylkeen pääsi laskeutumaan. Siellä me sitten punoimme juonia sheriffin miehiä vastaan ja söimme ketunleipäkeittoa, minä Marion ja Pekka Robin. Muut lapset eivät olleet yhtä tyytyväisiä rooleihinsa munkki Tuckkina tai Pikku-Johnina mutta jonkunhan heitäkin oli esitettävä.

Ennen metsä oli leikkipaikka, nyt se on lepopaikka. Se voimauttaa, puhdistaa, palauttaa, rauhoittaa, saa ajatukset vapaammiksi. Joka kerran kun sinne menee, palaa parempana takaisin. Minä olen aistikas ihminen, siinä merkityksessä, että aistituntemukset ovat minulle tärkeitä, voimakkaita. Virkistyn kauneudesta, saan voimaa hiljaisuudesta ja nautin tuoksuista. Metsä antaa kaikkien aistien nauttia. Metsä on aina kaunis, rumanakin. Siellä ei ole mitään turhaa eikä ylimääräistä, ei melua eikä sotkua. Ja metsässä on kaikki värit, varsinkin lempivärini vihreä, kaikissa sävyissään!

ihana harmaanvihreä

Kerran syksyllä tiheikössä kulkiessani, tunsin tuoksun joka pysäytti. En tiennyt minkä takia, mutta tunsin siinä jonkun tuttuuden ja muiston, jota en heti muistanut. Hetken odotettuani sain sen päästä kiinni, se oli maatuvien kuusenneulasten tuoksu. Sen tuoksussa vietin ekaluokkalaisena syksyiset välitunnit, kun leikimme hevostallia koulun pihalla suuren kuusen alla. Lakaisimme neulasia sen juurien välistä pois: hevosten pilttuiden puhdistaminen oli iso osa leikkiä. Muisto joka oli unohtunut.

Tytöt sairastavat. Tämä pieni tyttö tosin jaksoi olla päiväunilta herätessään näin iloinen, särkylääkkeen voimalla, mutta isosiskonsa, vaikka nykyään monta kertaa päivässä muistuttaa olevansa Peppi Pitkätossu, sanoi silmät kosteana tänään: "Äiti, mun kurkku on niin kipeä, että se ei jaksa yskiä enää..." :(

LÄPIMURTO!

Inkeri vietti tänään kaksi tuntia Nonnan (eli äitini) kanssa! Jiihaa, tämä äiti voi taas alkaa kirjoittaa! Ja aivan saman äärellä ollaan toistenkin isovanhempien kanssa: operaatio Totutus on tuottanut jo tulosta, eli vieraiden aikuisten seurassa melko jäyhän tytön rohkaistumista! Inkeri on siis harvinaisen hitaastilämpenevää sorttia, eikä meillä ole ollut kiirettä häntä muille hoitoon antaakaan.        

           Vierastamisvaihe alkoi tasan vuosi sitten, ajoissa 5kk iässä ja on vasta alkanut mennä ohi - muutama kuukausi sitten kuopuksemme parahti vielä itkuun joutuessaan katsekontaktiin muiden kuin vanhempiensa kanssa! Aika lailla tätä jähmeyttä ovat ihmiset ihmetelleet mutta eipä kuitenkaan ole Molla Muttinen ainoa laatuaan, meillä kävi hiljattain eräs ohjaaja O:n pienoismallia katsomassa, joka kertoi nyt kaksivuotiaan poikansa olevan samassa vaiheessa – vaikka heilläkin erittäin sosiaalisesti taitava isosisarus on mallina! Valitettavasti huojentavaa kuulla.

Muttinen tekee kyllä meillä elämänuraa sisarustensa matkimisella. Tänä aamuna herätessään hän ymmärsi, että isihän nostaa toiset sängystään aamulla ja jopa kantaa pöppyräisen isosiskon heräilemään pikkukakkosen ääreen, päiväkotiinlähtöä varten. Ja niinpä, ensimmäistä kertaa, samaan aikaan heräämäänopetellut mutta vielä kotiinjäävä Molla Muttinen, ei siis suostunutkaan nousemaan itse sängystään vaan istui siellä, ojenteli käsiään kohti meitä ja kovaan ääneen vaati, että hänetkin nostetaan sängystä ja kannetaan olohuoneeseen (jonne on siis aiemmin taapertanut itse kun on samoihin aikoihin heräillyt). Saimme siis O:n kanssa aamiaiseksi jälleen kerran hyvät naurut tomeran pienokaisemme
ansiosta.

           Arkeahan ovat jo samaan aikaan tuleva vessahätä kuin isosisaruksilla ja samat tunteet kuin isosiskolla eli samaan aikaan naurattaa vaikka syytä ei ihan vielä ymmärrä ja samaan aikaan menee naama mutturalle ja kulmat kurttuun kun siskolla on jotain kiukuteltavaa. Samaan aikaan myös "sattuu" kuin Kaneliaakin ja itkukin tulee tytöille yhtäaikaa... Tai jos sisko ottaa lapasen autossa pois ja antaa sen äidille, kuuluu kohta takapenkiltä äkinää ja Inkeri ojentaa tumppujaan myös kohti etupenkkiä ym. Tämän ylitsevuotavan tarkan apinoinnin ansiosta hän on tietenkin myös erittäin taitava syömään sekä pottailemaan ja suuttumaan raivoisasti jos sisko ja veli lähtevät ulos ovesta eikä häntä aletakaan pukemaan. 

Isoveljen ansiosta Molla Muttisen ensimmäisiin sanoihin lukeutuu "ninja" ja isosiskoa saamme kiittää ihanasta ilmaisusta "yäk". Onneksi Inkeri oppi jouluna sanomaan myös "tonttu"! "Äiti" on sanottu jo viime kesästä lähtien ja mummu ja pappakin tulee jo mutta O:n harmiksi isi-sanaa ei ole Inkerin huulilta vielä tippunut, samassa sanassa oli kyllä pitkä opetteleminen siskolla ja veljelläkin :). Sanojen vähyydestä huolimatta yksivuotiaamme osaa ihmeen hyvin tehdä asiansa selväksi, esimerkiksi tänä aamuna kun hän nenäänsä vessassa nuhersi ja kun en ymmärtänyt, osoitti hän vessapaperirullaa: ”äiti niistä” siis! Sellaista on yksivuotiaan elämä meillä, ja nyt toivottavasti välillä mummuloissakin!  

p.s meillä ei ole enää joulukuusta, ei edes lastenhuoneessa, kuva on joulukuulta!

PESÄSTÄ...

Tässä se on, Vuohenlinna, lapsuudenkotini.

Talon historia alkaa vuodesta 1947, jolloin taloon muutti sen ensimmäinen asukas Julius Saaristo, Suomen ensimmäinen keihäänheiton olympiavoittaja, Tukholman olympialaisissa 1912. Tosin tuolloin maamme oli vielä Suomen suuriruhtinaskunta ja keihäänheittokin heitettiin molemmilla käsillä, laskien tulos sitten yhteen :)! Mutta Saariston vaimo Olga Lyydia harrasti vuohien pitoa ja niinpä talon virallinen nimi tosiaan on Vuohenlinna.
             Heidän jälkeensä taloa asutti vielä yksi pariskunta, jonka jälkeen vanhempani ostivat talon vuonna 1974, ensimmäiseksi ja viimeiseksi yhteiseksi kodikseen. Niinpä minä olen syntynyt täällä, Vuohenlinnassa. Apropoo, ennen kuin hyväksyin ajatuksen lapsuudenkodistani aikuisuudenkotinani, oli aikeissamme muuttaa oikein maalle, koska minä halusin pitää VUOHIA! Vaikka ennen kaikkea ajattelimme, että se oli elämä, jota lapsillemme halusimme tarjota, hitaan ja hiljaisen elämänrytmin. Lopulta huomasin, että kaikki hakemamme yhdistyy täällä...).  

Ja näin on ollut hyvä. En ole kertaakaan haikaillut muualle vaikka joskus olen saattanut miettiä miltä ihan maalla asuminen olisi tosiaan tuntunut. Nyt tässä melkein maalla meillä on kuitenkin tarpeeksi iso piha lapsille, puutarha puineen ja pensaineen, kesannolle päässyt kasvimaa, jonka joskus vielä kesytän, järvi ja metsä, silti lähellä myös kaupunki ja koulukin juuri sopivan matkan päässä niin, että lapset saavat sinne kuljetuksen! Ja naapureita, kivoja naapureita, sekä samanikäisiä kavereita. Ja niin rauhallinen kylämiljöö, että lasten on turvallista opetella etäisyyden kasvattamista. Sopiva yhdistelmä kaupungin läheisyyttä ja silti olo kuin olisi maalla. Kukko kiekuu järven toiselta puolelta ja naapurin Erkin traktorin pörinä kuuluu harvase päivä. 

Ja onhan meillä myös tämä vanha talo, moneen kertaan laajennettu, remontoitu ja maalattu, joka vuosikymmenestä omat jälkensä saanut ja jota me nyt koetamme riisua ja vanhentaa takaisin. Se on hidasta, sillä joka kohta täytyy käydä läpi, monestakin syystä. Mutta remontti karaisee ja rumat kohdat  kasvattavat esteetikon kärsivällisyyttä! Ja silti, Vuohenlinna antaa meille myös rauhallisen kolkan kasvattaa poikasemme. Niin rauhallisen kuin talon aikuiset rauhallisina pysyvät, loppumattoman remontin keskellä :D

Joten kerrottakoon tässä blogissa siis myös tästä talosta ja sen vaiheista näin 2000-luvulla. Onhan se tosiaan pesämme, jonka olemme valinneet suojaamaan poikasiamme.