keskiviikko 29. lokakuuta 2014

UNIKUVIA 2



Esikoinen lukee jo itse iltalukemisensa yläsängyssä...


Herään siihen, että pienet kädet hyväilevät poskiani. Monta minuuttia, hiljaa. Alkaa kuulua supinaa, kolmevuotias puhuu itsekseen. Saan herätä hitaasti, hellimiseen, pienen ihmisen vierestä. Ehdin herätessäni miettiä, ettei voi olla ihanampaa tapaa siirtyä unen maailmasta valveille. Tyttö alkaa lopulta kuiskia minulle, "äiti, helää, helää." Mutta unohtaa asiansa sitten ja supittelee vieressäni omiaan vielä monta minuuttia. "Äiti mennään jo, mulla on pittahätä." En voi olla nousematta heti, koska kuopukseni osaa herättää minut niin ihanan hellästi ja hitaasti.

Iltaisin hän nukahtaa peiton sisässä syliini lastenhuoneessa, isomummon nojatuolissa. Isommat nukkuvat täällä, kerrossängyssään mutta mekin tulemme tänne iltasadulle. O on satuvuorollaan lasten kanssa ottanut tavaksi, että he kertovat jokainen oman satunsa, johon toiset saavat toivoa jokainen yhden asian. Lapset pitävät tästä paljon, varsinkin pienin, Inkeri, enkä lakkaa hämmästelemästä, kuinka suvereenisti hän pystyy oman satunsa kertomaan. Juuri kolme vuotta täyttänyt aloittaa tarinansa yhtä kaukaa kuin muutkin ja sisällyttää toisten toivomat elementit sopivissa kohdin satuunsa. Usein luemme ensin jotain kirjaa mutta lopuksi Inkeri haluaa aina nykyään myös kertoa oman satunsa ja kiukustuu suuresti, jos tarinaa ei enää jaksettaisikaan kuunnella.

Joskus, jos olen itse hyvin väsynyt, kuuntelemme iltasadun levyltä. Äänikirjoina saa hurjan määrän klassikoita ja uutuuksiakin eli todella laadukasta lastenkirjallisuutta. Nykyään tokaluokkalainen lukee  jo iltaisin samalla omaa kirjaa mutta vielä joku aika sitten Risto Räppääjä -levyt olivat yhteisiä suosikkeja. Nyt kun kuuntelemme levyjä enemmän tyttöjen kanssa, ovat lemppareitamme mm. Onneli ja Anneli ja Marikki, kirjat, jotka molemmat kertovat kahdesta pienestä tytöstä. Varsinkin Marikin ja pikkusiskonsa Liisan elämään pystyvät siskoksemme eläytymään mutta minut upottaa tarinaan kertoja, näyttelijä Inkeri Wallenius, joka on jo omasta lapsuudestani tuttu ääni. Hän kertoi mm. Tao taon tarinoita ja Peukaloisen retkiä ja on dubannut Vaahteramäen Eemeliä ja Peppiä niin, että hänen pehmeä äänensä luo tuttuudellaan minullekin turvallisen tunteen. Niinpä illat, jolloin minullekin luetaan iltasatu, ovat toisinaan voimakkaita yhtymäkohtia myös omaan lapsuuteeni.
              On ihanaa, kun yhdessä silmät kiinni kuuntelemme, kuinka Marikin ja Liisan elämä luultavasti n. sata vuotta sitten, aukenee mieliimme hämärässä makuuhuoneessa ja saa minut kaipaamaan sinne. Kuulen kuinka lapset lopulta nukahtavat yksi toisensa perään, Hermanni alkaa tuhista yläsängyssään, Kanelian käsi heltiää pitämästä omaani ja Inkeri rentoutuu sylissäni niin, että pieni käsi lopettaa korvalehteni nypläämisen. Nojatuolissa, nukkuvien lasteni keskellä on kuitenkin niin suloista olla, että en malta nousta ja kantaa Inkeriä heti omaan sänkyynsä meidän makuuhuoneeseemme, vaan kuuntelen Marikin loppuun.
              Walleniuksen lempeä ääni soljuu hiljaa pimeässä huoneessa. "Alva käy aamulla sytyttämässä talon tulipesät ja kolistelee lastenhuoneen kaakeliuunia niin, että tytöt heräävät siihen. Marikki ja Liisa eivät malta silti heti nousta vaan katselevat tulta vuoteistaan peiton alta". Näen hämärässä lastenhuoneemme nurkassa vanhan uunin ja satu saa minut melkein toivomaan ettei meillä olisi muuta lämmitystä, niin että joutuisin aamuisin sytyttämään uunit ja lapset saisivat herätä tulta katsellen. Mutta toisaalta, olen niin onnellinen, että tytöt kömpivät joka yö kainaloihini ja saan herätä aamulla heidän keskeltään. Usein heidän pienet kätensä ja hennot kuiskauksensa herättävät minut, vastapalveluksena illalla minä tai Inkeri Wallenius saatamme heidät untenmaille yhtä lempeästi.



Inkeri päiväunilla kesällä keinussa...




Tällaista oli nukahtamisemme n. 1,5 vuotta sitten...


keskiviikko 22. lokakuuta 2014

SYKSYN SÄVYJÄ


Syksy on vilahtanut nopeasti, tänään kävin kaivamassa jo talvihaalarit esiin, loppuviikoksi ovat luvanneet pakkasta. Tosin eihän se nyt vielä jäädäkseen ole tullut, olisin erittäin tyytyväinen jos jouluksi edes tänä vuonna!

Opiskelut ovat vieneet niin, että muu meinaa kärsiä. Lähinnä siis taloustyöt, mutta kärsikööt. Kausivaatevaihto pykii. Ja kärsin minä siitä itsekin, epäjärjestyksestä, mutta otan silti mieluummin päiväunet jos väsyttää. Että jaksaisin hymyillä lapsilleni.

Kuviakaan en ehtinyt syksyn väreistä ottaa kuin nämä muutamat. Omenoita tuli kuudesta puusta vain kahteen mutta niihin sitten niin paljon, että mehua tuli taas pitkälti yli 100 lt.



Puolukka-kukko ja perunat






Punaherukka-piirakkaa pihalla








Punaisen sävyt






Pakkasen puraisemat












tiistai 14. lokakuuta 2014

SANAT KUIN TUULI






Tiedän, että sanani ovat vain kuin tuuli, jotka ainoastaan silittävät ohimennen ystävääni hetken mutta sitten poistuvat. En pysty ottamaan pois tuskaa, jonka oman lapsen kuolema aiheuttaa. 
Kaikki pysähtyy, millään ei ole merkitystä, vähiten sanoilla. Sillä kukaan ei osaa panna niitä järjestykseen, joka toisi eilisen takaisin.



Myötäelän omassa kotelossani, ja kuoriudun hitaasti takaisin. 
Paljon hitaammin kuoriutuu takaisin tuon pienen katkeneen elämän perhe.



Selitän omilleni, miten vauva voi kuolla. Kätkytkuolema on turha, käsittämätön aikuisellekin. 
He kysyvät sureeko vauvan perhe. Suree, sanon, paljon. 
Voiko 3-vuotiaskin vielä kuolla siihen? Ei voi. 
Kuka kuolee ensin? En voi enää sanoa, että vanhat ihmiset.
Minne sitten mennään? Taivaaseen. 
Onko jumalakin kuollut jos se on siellä? En tiedä. En todellakaan tiedä. 
Sattuuko se? Ei, tänne jääviä sattuu enemmän. Paljon enemmän. 

Miten sanon, että luottakaa elämään vaikka se on arvaamaton?
Että antakaa sille mahdollisuus, vaikka se saattaa olla teille hirveän julma?! 

Tällaisesta ei pysty kirjoittamaan, päivien läpi on vain mentävä, sanattomien, satuttavien. Tarraudun jälkikasvuuni monta kertaa päivässä ja kiitän hiljaa heistä, lahjoista, lainoista. 
Kunpa elämä kestäisi pitkään. Kunpa kuolema tulisi vain sairaille ja vanhoille. 
Kunpa maailma olisi vain kaunis.



  

lauantai 4. lokakuuta 2014

RAKKAIMMAT ESINEENI



Sain joku aika sitten Marttilan tilalta haasteen, esitellä 7 rakkainta esinettäni. Luulin homman olevan helppo mutta olen vaivannut asialla päätäni viimeisen parin viikon aikana yllättävän paljon. Hyvä niin, nyt ei tule tulipalon sattuessa sännättyä pelastamaan vääriä esineitä, sillä itselle rakkaimmat ja tärkeimmät ovat nyt selvillä.

Aivomassaa vaivattuani olen päätynyt ajatukseen, että pääpiirteittäin kategorioita on kolme: taide, muistot jo edesmenneistä rakkaista ja muut (eli itse hankitut tai saadut) esineet. Viimeiseksi mainitsemani tulevat kirkkaasti viimeisenä.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat kuvataide ja kirjallisuus. Ne ovat polkuja ulos, ulos kodista, ulos itsestä. Ne ovat Narnia ja Nangijala, mahdollisuus livahtaa pienestä raosta johonkin muualle, toiseen maailmaan. Taidetta tehdessään joku on viettänyt niiden parissa paljon aikaa ja vuodattanut taiteeseensa ison määrän ajatusta tai tunnetta. Siksipä taiteeseen syventyessään, pääsee niiden kautta muualle, joko pakoon läsnäolevaa hetkeä, tai ihan vain seikkailulle, jos sellaista kaipaa. Saman tekee kaikki taide, esim. elokuvat ja musiikki, mutta kotonamme on eniten ja näkyvimmin kahta ensimmäistä.

Olen ostanut itse paljon julisteita ja taideprinttejä, sekä kitsch-taidetta ja taidetta kortteina mutta en voi sanoa niitä minulle rakkaiksi. Rakasta minulle on oikea kuvataide, jota meille on siunaantunut enimmäkseen perittynä. Äitini isä oli harrastelijamaalari ja sai oppiaan ystävältään, sotkamolaiselta kuvataiteilija Jaakko Leppäseltä. Leppänen maalasi mm. äitini muotokuvan muutamaan kertaan ja käytti häntä muutenkin mallinaan. Niinpä Leppäsen töitä päätyi äitini isälle, sitten äidilleni ja nyt minullekin. Osa öljyväritöistä on myös äitini isän, Jouko Ahon maalaamia, tuossa rivissä viimeisenä myös O:n lavastaja Yrjö Tapperilta saamansa luonnos lavastuksesta Viimeiset kiusaukset -oopperaan. Sen lisäksi siis, että taulut ovat portteja jonkun muun maailmaan, muistuttavat siis monet näistä rakkaasta "ukastamme". Näin ollen ne kuuluvat kahteen ensimmäiseen kategoriaan.  




"Ukka" teki myös erilaisia puuveistoksia, minulla on muutamia niistä sekä työkalujaan, joita hän noita tehdessään käytti.



Kirjoistamme, itse hankituista ja perityistä, on hyllyssämme vasta murto-osa. Suurin osa on vieläkin laatikoissa, koskapa olohuoneemmekin odottaa remonttiaan emmekä aio purkaa kaikkea vielä sinne. Mutta nuo muutamatkin, sekaisin järjestellyt niteet luovat kotiimme turvaa ja tunnelmaa. Olemme ajatusten ja tarinoiden ympäröimänä, emme tyhjässä tilassa, emme yksin. 

Kaikista rakkaimpia kirjoistani ovat vanhempieni kirjoittamat kirjat ja niiden omistuskirjoitetut kappaleet sekä vanha ja järkälemäinen perheraamattu, jonka sain mummiltani rippilahjaksi. 




Edesmenneistä rakkaistamme muistuttavat myös onneksemme monet huonekalut.
Isäni kotoa on peräisin kaksi, tämä peilipiironki:  



ja isäni isoisän tekemä puusohva.



Tämä nojatuoli kuului O:n mummolle eli "isomummolle", ihanalle, luovalle, rohkealle ihmiselle, joka kuoli samana keväänä kun muutimme Vuohenlinnaan. Tuolin hän kuitenkin ehti antaa meille jo aiemmin ja on ihana lukea iltasatua tuolissa, jonka tietää kuuluneen hänelle.



Tämä eleetön pieni hylly on peräisin kenkäkaupasta, jota äitini äiti eli mummi piti Sotkamon torin laidalla kälynsä kanssa joskus muinoin. Hylly on asustanut Vuohenlinnassa jo vanhempieni tänne muutosta lähtien, siis nyt 40 vuotta, ja saa asustaa edelleen. Uskalsin päivittää sen tänne lastenhuoneeseen sopivammaksi maalaamalla sen vain tuollaiseksi haalean turkoosiksi, koskapa sillä ei varsinaista antiikkiarvoa ole. Mutta täällä se jatkaa elämäänsä juuri sopivana lasten kirjahyllyksi, ja ohimennen muistuttaa minua ihanasta jo kauan sitten kuolleesta omasta mummistani.  



Mummista ja Ukasta muistuttaa myös tämä heidän vanha lumikenkärottinki-kalustonsa, jota en vaihtaisi mihinkään! Näissä on istuttu jo 50-luvulla!



Tuossapa taisi jo ne seitsemän rakasta tullakin, laskutavasta riippuen, mutta koskapa alkuun nämä seuraavatkin kalut hommaa miettiessäni kuvasin, laitan ne joukon jatkoksi.

Viimeiset kuuluvatkin siis osastoon "muut". Mutta koskapa seuraavia tuntuisi hieman painavalta sanoa "rakkaiksi esineiksi", olkoon hännänhuiput esineet sellasia, joista tykkään kovin. Näihin ei siis  liity ketään kaipauksen kohdetta, eli suuri tunnearvo puuttuu. Se taitaa tehdä näistä "vain" ihania esineitä.

O:n vanhemmilta olemme saaneet Hatanpään sairaalasta joskus ostamansa rautasängyt. Toinen on valkoinen ja toinen musta mutta molemmista pilkottaa alta monta maalikerrosta, jotka ne ovat jo appivanhempien käsittelyssä saaneet. Sängyt olivat edellisessä kodissamme varsinaiset vuoteemme ja täällä Vuohenlinnassa ne ovat vuorotelleet jo useassa tehtävässä. Nyt toinen niistä toimittaa minun seslonkini virkaa tässä keittiön nurkassa. O:n vanhemmilta olemme tosin saaneet monta muutakin ihanaa huonekalua ja esinettä, vanhan keräilijöitä kun ovat hekin.  




Tällä tuolilla on osittainen muistoarvo, silläpä se viittaa omaan kouluaikaani, erityisesti ala-asteelle. Olin etsinyt näitä nimenomaisia koulutuoleja jo pitkään (ja huomannut Iskun ottaneen ne jo uudistuotantoonkin), kunnes kuluneena kesänä löysin etsimäni lähetyskirpputorilta Sotkamosta, myivät minulle kaksi näitä hintaan 10e/kpl. Juuri tällaisessa istuin siis kuusi vuotta Kuljun ala-asteella, samaisessa koulussa, missä lapseni ovat nyt.  



Viimeinen esine on vailla mitään tunnearvoa mutta pidän tästä itse ostamastani 40-luvun kaapista kovin. Kolhiintunuthan se on mutta olkoon vain, kaunis silti muodoltaan ja tuo kermanväri on lempivärejäni. 




Edellisten rakkaiden ja ihanien esineiden lisäksi muistin vielä pienen viulun, jota olen itse lapsena soittanut ja hurjan tärkeitä ovat myös lasten piirustukset. Inkerikin on alkanut piirtämään ihmisiä ja nyt perheenjäsenten kuvia tulee päivittäin. Mm. tänään hän piirsi piirustuksen, jossa on äiti, isä ja hän itse on suurena aurinkona!

Eli tätä osastoa pitäisi alkaa selkään heittämään jos palohälyyttimet vallan kuoroon puhkeavat. Hyvä että on nyt mietittynä siis tämäkin asia. Kiitos kuuluu Jonnalle. Mutta tällä kertaa en jatka haastetta samanlaisena vaan haastan lukijani avaamaan sanaisen arkkunsa kommenttilootassa. Täällä käy tilastojen mukaan hurja määrä väkeä päivittäin. Rekisteröityneitä lukijoita ne eivät ole, sillä he saavat ilmoituksen kun olen uutta asiaa tänne laittanut, ettei tarvitse käydä klikkaamassa ja katsomassa. Lukijaksi alkaminen on helppoa kuin heinänteko, vaatii n. kaksi klikkausta sivupalkin Lukijat-osastossa ja lukijaksi voi alkaa täysin anonyyminä. Samoin voi tehdä myös kommentoinnin. Eli toivon, että jokainen joka tämän lauseen lukee, sanoisi kommenttilaatikkoon edes pöö. Tuttu tai tuntematon ja kommentinkin voit tehdä silti ilmaisematta tunnettuuttasi täällä päässä, ihan vain nimimerkillä (tai jopa ilman sitäkin, kokeile vaikka, ohjeet ovat helpot). Täten saan vain selville, kuinka iso osa trafiikista blogissa on robottiliikennettä ja kuinka moni teistä on oikea ihminen :). Eli luetpa tämän postauksen nyt tai milloin vain myöhemminkin - sano jotain!

Ja muuttaakseni teitä blogiliikennöiviä ihan rekisteröityneiksi stalkkaajiksi - päätin juuri järjestää lukijoilleni arvonnan kun teitä on 100. Ei puutu enää kovin paljon, joten rohkaise siis mielesi. Sillä sitten kun äänensä netissä avaa, huomaa pian ettei se niin kovin kummoista olekaan. Kukaan tuttusi tuskin edes sitä huomaa. Mutta raskaan päivän päätteeksi (varsinkin jos se on ollut ilman aikuiskontakteja), on ihan kiva vaihtaa pieniä ajatuksia muiden mahdollisesti jopa samanmielisten kanssa! Welcome aboard!




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...