TAPETTITEHDAS JA TAPETTI-DIY

Sisko perheineen on asustanut nyt pari vuotta vanhassa pappilassa etelä-Pirkanmaalla Akaassa. Talo oli perusremontoitu heidän muuttaessaan siihen eli akuutteja remonttitarpeita ei ollut. Nyt kun perhe on kasvanut ja huoneiden käyttötarpeet muuttuvat, on ilmennyt pientä muutostarvetta (lue: uuden tapetin tarvetta) parissa huoneessa. Ja koskapa heidän naapurikunnassaan sattuu olemaan maamme perinteikkäin tapettitehdas, lähdimme ajelulle Toijalaan.

Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola sijaitsee kunnoltaan jo melko vaatimattoman näköisissä rakennuksissa mutta samojen työmenetelmien käyttäminen ja tapettimallien valmistaminen läpi viime vuosikymmenien, on hatunnoston arvoinen asia. Onneksi maastamme on löytynyt koko ajan sen verran kotimaisuutta arvostavia tapetoijia, että tämä tehdas on pysynyt hengissä. Jotkin telat kuulemma ovat jo niin huonossa kunnossa, että malleja jää jo sen takia pikku hiljaa tuotannosta mutta suosituimmista malleista telat pyritään rakentamaan uudestaan.

Ja pienessä tehtaanmyymälässä oli kyllä mitä parhain palvelu. Tarvitsin itsekin pari rullaa vielä Kukkaruutu-tapettia, joka portaikosta oli jäänyt uupumaan mutta kauhukseni huomasin etukäteen tehtaan sivuilta, että sitä ei sieltä enää löytynyt! Olin siis soittanut sinne etukäteen ja hirveällä tuurilla, sitä löytyi jostain juuri tuo pari rullaa, joiden laadusta ei tosin ollut tietoa. Olivat kuitenkin ystävällisesti toimittaneet nuo rullat etukäteen myymälään ja aukaistuamme hieman ritisevät rullat, sain huokaista helpostuksesta ja ostaa nuo viimeiset rullat ale-hintaan. Vanhaa painosta siis taisivat olla mutta priiman näköistä silti. Siskolle jaksoi myyjä etsiä ja esitellä kertaustyylisiä ja punertavia tapetteja, joista sitten lupasi vielä toimittaa mallikappaleet perään.

Itseäkin alkoi kyllä himottaa muutama tapetti mutta olemme päättäneet ensin maalata seuraavaksi valmistuvan huoneen. Käyttötarkoitus kun tulee kai muuttumaan seuraavien vuosien aikana kun uusia  huoneita saadaan remontoitua ja käyttöön, lapset alkavat tarvita pikkuhiljaa omia huoneita ja niiden tieltä me taidamme makuuhuonettamme aina johonkin suuntaan siirtää. Eli tapetointia kannattaa ajatella vasta kun huoneen lopullinen funktio selviää...

Tosin, nolottaa myöntää mutta haluaisin hirveästi kyllä vaihtaa tämän meidän keskihuoneen tapetin! Jopa niin, että olen jo meinannut pariin otteeseen repiä taiteilijamallin pois niiltä sijoiltaan. Birger Kaipiaisen Kiurujen yö on hirveän kaunis tapetti mutta sittenkin jotenkin liian leimallinen makuuni.

Olen myös yksityiskohtien ihminen ja kaipaan koko ajan lisää seinäpinta-alaa tauluille, koti-artistien ja muidenkin. Näin vahva tapetti syö taiteen ilmatilaa ja haluaisinkin seinät tyhjiksi, että voisin täyttää ne uudelleen. Siis eritavalla.
          Eikä tämä tapetti edes lopulta olekaan se sopivan sävyinen siirtymä keittiöstä olohuoneeseen. Välttelen kuvaamasta tuota mainittua näkymää, koska olohuone on vielä remontoimatta. Kuvittelin kolme vuotta sitten olohuoneestakin tulevan joskus viileiden värien sävyttämä -  tämä lähtökohta on aiemmin esittelemistäni suvussa kulkeneista öljyväritöistä peräisin, ne kun ovat kaikki siniharmaan sävyisiä. No, tämä tapetti on kuitenkin liian vaaleansininen eikä harmaa, sopiakseen olohuoneen murrettuihin väreihin. Oliko jo perusteluja sikseen? On niin ärsyttävää myöntää erehtyneensä mutta kauniisiin seinäpapereihin on niin helppo retkahtaa, eikö?  ...Eli ihana olisi myös vetäistä tähän jokin vahva William Morris tai Lim & Handtryckin kokoelmista olen myös kertaalleen löytänyt täydellisen tapetin tähän! Mutta O on jo kieltäytynyt tämän huoneen uudelleentapetoinnista, joten en tiedä milloin sellaista oikeasti on luvassa. Ja siksipä pidinkin siis järjen kädessä tapettitehtaalla, enkä ottanut tähän uutta tapettia vaikka mieli teki. Seuraavalla kierroksellä nimittäin täytyy jo osua oikeaan ja harkita seinäkauneutta vielä pidempään...

Mutta tapetinrakastajille diy-vinkiksi: tehtaanmyymälässä myytiin myös pieniä eriä askarteluun ja mikäpä sen sopivampi kohde kauniille tapeteille kuin pimeää aikaa valaisevat valot! Ihanat eikö? Olisivat aika hauska pikkujoululahjakin!

VIIMEINEN PARI UUNISTA ULOS

Nimittäin synttäripari. Meidän synttäriputkemme keskittyy syksyyn ja Inkerin juhlimisen jälkeen on pidetty myös hra Hermannin 8v-synttärit, ensin kummeille ja mummeille ja sitten erikseen kavereille. Nyt oli vuorossa  keskimmäinen nuppulainen nappulainen, joka täytti kuusi vuotta. Meidän tirpakka Alli Halla Kaneliamme, voimistelija, tanssija, kiipeilijä, laulaja, piirtäjä, mahtavan mielikuvituksen ja temperamentin omistava ihana isosisko. Ja loppuviikosta juhlitaan näiden synttäreiden se toinen pari eli Kanelia pitää kavereilleen sirkus-synttärit läheisessä lastenkulttuurikeskus Pii Poossa.

Alla oleva maitolasinen tarjoiluastia piti meidän taloudessamme ensi-esiintymisensä synttäreillä. Asia on mielestäni mainitsemisen arvoinen, koska saadessani sen viime viikolla O:n äidiltä, kertoi hän sen olevan oman isoäitinsä peruja. Siis Kanelian iso-äidin iso-äidin astia, voitteko kuvitella? Minkähänlaisissa kekkereissä siitä on herkkuja tarjoiltu...?

Mutta mikäs pimeässä syksyssä on juhliessa, kuten sanottua, piristäähän se arkea. Tosin pientä juhlaväsymystäkin saattaa kekkereitä järjestäessä näin syksyisin pukata eli huokaisen kyllä kun nuo kaverisynttäritkin on juhlittu. Ehtii olla juhlimatta sitten jouluun saakka ;D. Tosin kyllähän nyt pikkujouluja täytyy juhlia ja aiommepa pyörähtää O:n kanssa kahdestaan Lontoossakin loppukuusta, ihanaa. Sitä odotellessa, Lontoo-vinkkejä vastaanotetaan!

OLI SYNKKÄ JA MYRSKYISÄ YÖ...

...jolloin wanna-be huvilamme seinät natisivat tuulessa ja oksat piiskasivat ikkunoita. Not. Mutta kulunut perjantai oli siis hyvä syy vähän juhlia ja herkutella. 

Halloween on pysynyt minulle melko tuntemattomana juhlana. Viime vuonna pidimme pienet pihasyömingit kurpitsalyhtyjen valossa naapureiden kanssa mutta tuolloinkaan en vielä perehtynyt juhlan juuriin. Selvästikin sen suosio kasvaa vuosi vuodelta ja koskapa lapsetkaan eivät voi välttyä sitä huomaamasta, päätimme juhlia sitä pienesti. Löysin kirpparilta sopivasti muutamalla eurolla kauhuasut lapsille, pyysimme serkut yökylään ja kaiversimme lyhdyn. Mukaan saapui naapurinkin lapsia ja niinpä jono kauheaan kasvomaalaukseen oli jo kiemurteleva. Joku oli nähnyt pieniä kauhukakaroita kiertelemässä kylänraitilla koreineen ja tietysti meidänkin laumamme olisi halunnut lähteä karkkia ja kepposta kyselemään. Jouduin lupaamaan, että ensi vuonna saavat mennä. Juhlat ovat aina hyvä idea, piristystä arkeen ja lapsille syy pukeutua mutta koskapa homma on lähtenyt kasvamaan oli pakko alkaa tutkimaan, onko halloween vain amerikkalaista hapatusta vai mitä tässä oikeasti juhlitaan...

Yllätyksekseni löysin, että jutun juuret ovat kuitenkin Euroopassa. Juhla perustuu kelttiläisten kansojen maanviljelyskauden päättäjäisiin mutta samankaltaista juhlaa eri nimellä, on vietetty Suomessakin, kekrinä. Tällöin syötiin, juotiin ja sen jälkeen vietettiin ansaittu viikon-parin loma, kun sato oli kasvatettu ja korjattu. Kekriin, kuten kelttienkin juhlaan liittyivät myös vainajat ja henget, sillä syksyllä, luonnon kuollessa, uskottiin tuonpuoleisen väen pääsevän tähän maailmaan hetkeksi. Vainajia muisteltiin, pahoja henkiä karkotettiin ja sadonkorjuun jumalia palvottiin. Tähän liittyi jo niin paljon pakanallisia elementtejä, että kirkko ei pitänyt moisesta ja all-hallows-eve´lle eli pyhien henkien aatolle kävi kuten monille muillekin maallisille juhlille -  se sulautettiin läheisiin kristillisiin kirkkopyhiin. Niinpä täällä on jo pitkään juhlittukin entistä kekriä pyhäinmiesten- ja sitten pyhäinpäivänä, vain vainajia muistellen. Irlantilaiset olivat kuitenkin vieneet henkien juhlan halloweenin mukanaan jo Amerikkaan ja sieltä se nyt uudessa muodossaan kurpitsalyhtyineen on rantautumassa vuosi vuodelta voimakkaammin ja kaupallisemmin takaisin tänne. Mutta satoa ja kuolleita näissä parissa toisiinsa sulautuneessa juhlassa noin suunnilleen on juhlittu.

Me otimme juhlan kuitenkin melko nimellisesti. Puvut lapsille, kynttilöitä ja lyhtyjä, sauna ja lopuksi patjapeti serkuille lastenhuoneen lattialle...

Tämä pieni serkku-neito oli Hyvä haltijatar muiden kauhuhahmojen joukossa

 ...jossa yhteiseksi iltasaduksi oli jännityslukemista eli pelkäämiskirjallisuuden klassikkoa
Herra Huuta! ;D

UNIKUVIA 2

Esikoinen lukee jo itse iltalukemisensa yläsängyssä...

Herään siihen, että pienet kädet hyväilevät poskiani. Monta minuuttia, hiljaa. Alkaa kuulua supinaa, kolmevuotias puhuu itsekseen. Saan herätä hitaasti, hellimiseen, pienen ihmisen vierestä. Ehdin herätessäni miettiä, ettei voi olla ihanampaa tapaa siirtyä unen maailmasta valveille. Tyttö alkaa lopulta kuiskia minulle, "äiti, helää, helää." Mutta unohtaa asiansa sitten ja supittelee vieressäni omiaan vielä monta minuuttia. "Äiti mennään jo, mulla on pittahätä." En voi olla nousematta heti, koska kuopukseni osaa herättää minut niin ihanan hellästi ja hitaasti.

Iltaisin hän nukahtaa peiton sisässä syliini lastenhuoneessa, isomummon nojatuolissa. Isommat nukkuvat täällä, kerrossängyssään mutta mekin tulemme tänne iltasadulle. O on satuvuorollaan lasten kanssa ottanut tavaksi, että he kertovat jokainen oman satunsa, johon toiset saavat toivoa jokainen yhden asian. Lapset pitävät tästä paljon, varsinkin pienin, Inkeri, enkä lakkaa hämmästelemästä, kuinka suvereenisti hän pystyy oman satunsa kertomaan. Juuri kolme vuotta täyttänyt aloittaa tarinansa yhtä kaukaa kuin muutkin ja sisällyttää toisten toivomat elementit sopivissa kohdin satuunsa. Usein luemme ensin jotain kirjaa mutta lopuksi Inkeri haluaa aina nykyään myös kertoa oman satunsa ja kiukustuu suuresti, jos tarinaa ei enää jaksettaisikaan kuunnella.

Joskus, jos olen itse hyvin väsynyt, kuuntelemme iltasadun levyltä. Äänikirjoina saa hurjan määrän klassikoita ja uutuuksiakin eli todella laadukasta lastenkirjallisuutta. Nykyään tokaluokkalainen lukee  jo iltaisin samalla omaa kirjaa mutta vielä joku aika sitten Risto Räppääjä -levyt olivat yhteisiä suosikkeja. Nyt kun kuuntelemme levyjä enemmän tyttöjen kanssa, ovat lemppareitamme mm. Onneli ja Anneli ja Marikki, kirjat, jotka molemmat kertovat kahdesta pienestä tytöstä. Varsinkin Marikin ja pikkusiskonsa Liisan elämään pystyvät siskoksemme eläytymään mutta minut upottaa tarinaan kertoja, näyttelijä Inkeri Wallenius, joka on jo omasta lapsuudestani tuttu ääni. Hän kertoi mm. Tao taon tarinoita ja Peukaloisen retkiä ja on dubannut Vaahteramäen Eemeliä ja Peppiä niin, että hänen pehmeä äänensä luo tuttuudellaan minullekin turvallisen tunteen. Niinpä illat, jolloin minullekin luetaan iltasatu, ovat toisinaan voimakkaita yhtymäkohtia myös omaan lapsuuteeni.
              On ihanaa, kun yhdessä silmät kiinni kuuntelemme, kuinka Marikin ja Liisan elämä luultavasti n. sata vuotta sitten, aukenee mieliimme hämärässä makuuhuoneessa ja saa minut kaipaamaan sinne. Kuulen kuinka lapset lopulta nukahtavat yksi toisensa perään, Hermanni alkaa tuhista yläsängyssään, Kanelian käsi heltiää pitämästä omaani ja Inkeri rentoutuu sylissäni niin, että pieni käsi lopettaa korvalehteni nypläämisen. Nojatuolissa, nukkuvien lasteni keskellä on kuitenkin niin suloista olla, että en malta nousta ja kantaa Inkeriä heti omaan sänkyynsä meidän makuuhuoneeseemme, vaan kuuntelen Marikin loppuun.
              Walleniuksen lempeä ääni soljuu hiljaa pimeässä huoneessa. "Alva käy aamulla sytyttämässä talon tulipesät ja kolistelee lastenhuoneen kaakeliuunia niin, että tytöt heräävät siihen. Marikki ja Liisa eivät malta silti heti nousta vaan katselevat tulta vuoteistaan peiton alta". Näen hämärässä lastenhuoneemme nurkassa vanhan uunin ja satu saa minut melkein toivomaan ettei meillä olisi muuta lämmitystä, niin että joutuisin aamuisin sytyttämään uunit ja lapset saisivat herätä tulta katsellen. Mutta toisaalta, olen niin onnellinen, että tytöt kömpivät joka yö kainaloihini ja saan herätä aamulla heidän keskeltään. Usein heidän pienet kätensä ja hennot kuiskauksensa herättävät minut, vastapalveluksena illalla minä tai Inkeri Wallenius saatamme heidät untenmaille yhtä lempeästi.

Inkeri päiväunilla kesällä keinussa...

Tällaista oli nukahtamisemme n. 1,5 vuotta sitten...

SYKSYN SÄVYJÄ

Syksy on vilahtanut nopeasti, tänään kävin kaivamassa jo talvihaalarit esiin, loppuviikoksi ovat luvanneet pakkasta. Tosin eihän se nyt vielä jäädäkseen ole tullut, olisin erittäin tyytyväinen jos jouluksi edes tänä vuonna!

Opiskelut ovat vieneet niin, että muu meinaa kärsiä. Lähinnä siis taloustyöt, mutta kärsikööt. Kausivaatevaihto pykii. Ja kärsin minä siitä itsekin, epäjärjestyksestä, mutta otan silti mieluummin päiväunet jos väsyttää. Että jaksaisin hymyillä lapsilleni.

Kuviakaan en ehtinyt syksyn väreistä ottaa kuin nämä muutamat. Omenoita tuli kuudesta puusta vain kahteen mutta niihin sitten niin paljon, että mehua tuli taas pitkälti yli 100 lt.

Puolukka-kukko ja perunat

Punaherukka-piirakkaa pihalla

Punaisen sävyt

Pakkasen puraisemat

SANAT KUIN TUULI

Tiedän, että sanani ovat vain kuin tuuli, jotka ainoastaan silittävät ohimennen ystävääni hetken mutta sitten poistuvat. En pysty ottamaan pois tuskaa, jonka oman lapsen kuolema aiheuttaa. 

Kaikki pysähtyy, millään ei ole merkitystä, vähiten sanoilla. Sillä kukaan ei osaa panna niitä järjestykseen, joka toisi eilisen takaisin.

Myötäelän omassa kotelossani, ja kuoriudun hitaasti takaisin. 

Paljon hitaammin kuoriutuu takaisin tuon pienen katkeneen elämän perhe.

Selitän omilleni, miten vauva voi kuolla. Kätkytkuolema on turha, käsittämätön aikuisellekin. 
He kysyvät sureeko vauvan perhe. Suree, sanon, paljon. 
Voiko 3-vuotiaskin vielä kuolla siihen? Ei voi. 
Kuka kuolee ensin? En voi enää sanoa, että vanhat ihmiset.

Minne sitten mennään? Taivaaseen. 

Onko jumalakin kuollut jos se on siellä? En tiedä. En todellakaan tiedä. 

Sattuuko se? Ei, tänne jääviä sattuu enemmän. Paljon enemmän. 

Miten sanon, että luottakaa elämään vaikka se on arvaamaton?

Että antakaa sille mahdollisuus, vaikka se saattaa olla teille hirveän julma?! 

Tällaisesta ei pysty kirjoittamaan, päivien läpi on vain mentävä, sanattomien, satuttavien. Tarraudun jälkikasvuuni monta kertaa päivässä ja kiitän hiljaa heistä, lahjoista, lainoista. 

Kunpa elämä kestäisi pitkään. Kunpa kuolema tulisi vain sairaille ja vanhoille. 

Kunpa maailma olisi vain kaunis.

  

RAKKAIMMAT ESINEENI

Sain joku aika sitten Marttilan tilalta haasteen, esitellä 7 rakkainta esinettäni. Luulin homman olevan helppo mutta olen vaivannut asialla päätäni viimeisen parin viikon aikana yllättävän paljon. Hyvä niin, nyt ei tule tulipalon sattuessa sännättyä pelastamaan vääriä esineitä, sillä itselle rakkaimmat ja tärkeimmät ovat nyt selvillä.

Aivomassaa vaivattuani olen päätynyt ajatukseen, että pääpiirteittäin kategorioita on kolme: taide, muistot jo edesmenneistä rakkaista ja muut (eli itse hankitut tai saadut) esineet. Viimeiseksi mainitsemani tulevat kirkkaasti viimeisenä.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat kuvataide ja kirjallisuus. Ne ovat polkuja ulos, ulos kodista, ulos itsestä. Ne ovat Narnia ja Nangijala, mahdollisuus livahtaa pienestä raosta johonkin muualle, toiseen maailmaan. Taidetta tehdessään joku on viettänyt niiden parissa paljon aikaa ja vuodattanut taiteeseensa ison määrän ajatusta tai tunnetta. Siksipä taiteeseen syventyessään, pääsee niiden kautta muualle, joko pakoon läsnäolevaa hetkeä, tai ihan vain seikkailulle, jos sellaista kaipaa. Saman tekee kaikki taide, esim. elokuvat ja musiikki, mutta kotonamme on eniten ja näkyvimmin kahta ensimmäistä.

Olen ostanut itse paljon julisteita ja taideprinttejä, sekä kitsch-taidetta ja taidetta kortteina mutta en voi sanoa niitä minulle rakkaiksi. Rakasta minulle on oikea kuvataide, jota meille on siunaantunut enimmäkseen perittynä. Äitini isä oli harrastelijamaalari ja sai oppiaan ystävältään, sotkamolaiselta kuvataiteilija Jaakko Leppäseltä. Leppänen maalasi mm. äitini muotokuvan muutamaan kertaan ja käytti häntä muutenkin mallinaan. Niinpä Leppäsen töitä päätyi äitini isälle, sitten äidilleni ja nyt minullekin. Osa öljyväritöistä on myös äitini isän, Jouko Ahon maalaamia, tuossa rivissä viimeisenä myös O:n lavastaja Yrjö Tapperilta saamansa luonnos lavastuksesta Viimeiset kiusaukset -oopperaan. Sen lisäksi siis, että taulut ovat portteja jonkun muun maailmaan, muistuttavat siis monet näistä rakkaasta "ukastamme". Näin ollen ne kuuluvat kahteen ensimmäiseen kategoriaan.  

"Ukka" teki myös erilaisia puuveistoksia, minulla on muutamia niistä sekä työkalujaan, joita hän noita tehdessään käytti.

Kirjoistamme, itse hankituista ja perityistä, on hyllyssämme vasta murto-osa. Suurin osa on vieläkin laatikoissa, koskapa olohuoneemmekin odottaa remonttiaan emmekä aio purkaa kaikkea vielä sinne. Mutta nuo muutamatkin, sekaisin järjestellyt niteet luovat kotiimme turvaa ja tunnelmaa. Olemme ajatusten ja tarinoiden ympäröimänä, emme tyhjässä tilassa, emme yksin. 

Kaikista rakkaimpia kirjoistani ovat vanhempieni kirjoittamat kirjat ja niiden omistuskirjoitetut kappaleet sekä vanha ja järkälemäinen perheraamattu, jonka sain mummiltani rippilahjaksi. 

Edesmenneistä rakkaistamme muistuttavat myös onneksemme monet huonekalut.

Isäni kotoa on peräisin kaksi, tämä peilipiironki:  

ja isäni isoisän tekemä puusohva.

Tämä nojatuoli kuului O:n mummolle eli "isomummolle", ihanalle, luovalle, rohkealle ihmiselle, joka kuoli samana keväänä kun muutimme Vuohenlinnaan. Tuolin hän kuitenkin ehti antaa meille jo aiemmin ja on ihana lukea iltasatua tuolissa, jonka tietää kuuluneen hänelle.

Tämä eleetön pieni hylly on peräisin kenkäkaupasta, jota äitini äiti eli mummi piti Sotkamon torin laidalla kälynsä kanssa joskus muinoin. Hylly on asustanut Vuohenlinnassa jo vanhempieni tänne muutosta lähtien, siis nyt 40 vuotta, ja saa asustaa edelleen. Uskalsin päivittää sen tänne lastenhuoneeseen sopivammaksi maalaamalla sen vain tuollaiseksi haalean turkoosiksi, koskapa sillä ei varsinaista antiikkiarvoa ole. Mutta täällä se jatkaa elämäänsä juuri sopivana lasten kirjahyllyksi, ja ohimennen muistuttaa minua ihanasta jo kauan sitten kuolleesta omasta mummistani.  

Mummista ja Ukasta muistuttaa myös tämä heidän vanha lumikenkärottinki-kalustonsa, jota en vaihtaisi mihinkään! Näissä on istuttu jo 50-luvulla!

Tuossapa taisi jo ne seitsemän rakasta tullakin, laskutavasta riippuen, mutta koskapa alkuun nämä seuraavatkin kalut hommaa miettiessäni kuvasin, laitan ne joukon jatkoksi.

Viimeiset kuuluvatkin siis osastoon "muut". Mutta koskapa seuraavia tuntuisi hieman painavalta sanoa "rakkaiksi esineiksi", olkoon hännänhuiput esineet sellasia, joista tykkään kovin. Näihin ei siis  liity ketään kaipauksen kohdetta, eli suuri tunnearvo puuttuu. Se taitaa tehdä näistä "vain" ihania esineitä.

O:n vanhemmilta olemme saaneet Hatanpään sairaalasta joskus ostamansa rautasängyt. Toinen on valkoinen ja toinen musta mutta molemmista pilkottaa alta monta maalikerrosta, jotka ne ovat jo appivanhempien käsittelyssä saaneet. Sängyt olivat edellisessä kodissamme varsinaiset vuoteemme ja täällä Vuohenlinnassa ne ovat vuorotelleet jo useassa tehtävässä. Nyt toinen niistä toimittaa minun seslonkini virkaa tässä keittiön nurkassa. O:n vanhemmilta olemme tosin saaneet monta muutakin ihanaa huonekalua ja esinettä, vanhan keräilijöitä kun ovat hekin.  

Tällä tuolilla on osittainen muistoarvo, silläpä se viittaa omaan kouluaikaani, erityisesti ala-asteelle. Olin etsinyt näitä nimenomaisia koulutuoleja jo pitkään (ja huomannut Iskun ottaneen ne jo uudistuotantoonkin), kunnes kuluneena kesänä löysin etsimäni lähetyskirpputorilta Sotkamosta, myivät minulle kaksi näitä hintaan 10e/kpl. Juuri tällaisessa istuin siis kuusi vuotta Kuljun ala-asteella, samaisessa koulussa, missä lapseni ovat nyt.  

Viimeinen esine on vailla mitään tunnearvoa mutta pidän tästä itse ostamastani 40-luvun kaapista kovin. Kolhiintunuthan se on mutta olkoon vain, kaunis silti muodoltaan ja tuo kermanväri on lempivärejäni. 

Edellisten rakkaiden ja ihanien esineiden lisäksi muistin vielä pienen viulun, jota olen itse lapsena soittanut ja hurjan tärkeitä ovat myös lasten piirustukset. Inkerikin on alkanut piirtämään ihmisiä ja nyt perheenjäsenten kuvia tulee päivittäin. Mm. tänään hän piirsi piirustuksen, jossa on äiti, isä ja hän itse on suurena aurinkona!

Eli tätä osastoa pitäisi alkaa selkään heittämään jos palohälyyttimet vallan kuoroon puhkeavat. Hyvä että on nyt mietittynä siis tämäkin asia. Kiitos kuuluu Jonnalle. Mutta tällä kertaa en jatka haastetta samanlaisena vaan haastan lukijani avaamaan sanaisen arkkunsa kommenttilootassa. Täällä käy tilastojen mukaan hurja määrä väkeä päivittäin. Rekisteröityneitä lukijoita ne eivät ole, sillä he saavat ilmoituksen kun olen uutta asiaa tänne laittanut, ettei tarvitse käydä klikkaamassa ja katsomassa. Lukijaksi alkaminen on helppoa kuin heinänteko, vaatii n. kaksi klikkausta sivupalkin Lukijat-osastossa ja lukijaksi voi alkaa täysin anonyyminä. Samoin voi tehdä myös kommentoinnin. Eli toivon, että jokainen joka tämän lauseen lukee, sanoisi kommenttilaatikkoon edes pöö. Tuttu tai tuntematon ja kommentinkin voit tehdä silti ilmaisematta tunnettuuttasi täällä päässä, ihan vain nimimerkillä (tai jopa ilman sitäkin, kokeile vaikka, ohjeet ovat helpot). Täten saan vain selville, kuinka iso osa trafiikista blogissa on robottiliikennettä ja kuinka moni teistä on oikea ihminen :). Eli luetpa tämän postauksen nyt tai milloin vain myöhemminkin - sano jotain!

Ja muuttaakseni teitä blogiliikennöiviä ihan rekisteröityneiksi stalkkaajiksi - päätin juuri järjestää lukijoilleni arvonnan kun teitä on 100. Ei puutu enää kovin paljon, joten rohkaise siis mielesi. Sillä sitten kun äänensä netissä avaa, huomaa pian ettei se niin kovin kummoista olekaan. Kukaan tuttusi tuskin edes sitä huomaa. Mutta raskaan päivän päätteeksi (varsinkin jos se on ollut ilman aikuiskontakteja), on ihan kiva vaihtaa pieniä ajatuksia muiden mahdollisesti jopa samanmielisten kanssa! Welcome aboard!

ULKOREMONTTEERAUSTA

Kuten sanottua, kun O palasi vahvuuteen, alkoi täällä pitkästä aikaa tapahtua, mukavia pikku kunnostustöitä, joita emäntä oli sillä silmällä katsellut koko kesän. Ja koskapa syys oli pitkään niin ihanan lämmin ja aurinkoinen, kelpasi pihalla puuhailla. Tällaisia siellä siis saatiin tänä syksynä vielä aikaan:

Maalausta. Kuten olette varmasti huomanneet, taloamme maalataan vähän sieltä sun täältä. Vielä ensi kesään asumme siis sinivalkoisessa talossa- kuinka isänmaallista! Noh, taloa on maalattu siis hieman sieltä minne on ehditty ja mistä on ollut pakko tms. Tänä syksynä syntyivät isännän kädestä vuorilaudat muutamiin uusiin ikkunoihin, jotka maalasin. Toisella puolen taloa niitäkään ei vielä ole, eikä myöskään ihan kaikkia ikkunoita ole vaihdettu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että täällä tehdään näitä hommia ihan fiilispohjalta ja mielivaltaisessa järjestyksessä. Mutta ei, kyllä joka kohdalle on joku oma perustelunsa, mm. ikkunoita on tilattu pikkuhiljaa tai fyrkkaa uupuu välillä tai ihan vaan se, että ukko on työmatkoillaan. Ja jotain nurkkaa remontoidaankin yhtäkkiä enemmän, kun se liittyy johonkin seuraavaan työvaiheeseen. Kuten esim. sähkötyöt, koska sähköjäkin vaihdetaan pikkuhiljaa koko talossa. No mutta, vähän on taas maalattukin, nimittäin kuun alkupuolella maalailin siis näitä vuorilautoja, ikkunoiden lisäksi uuden ulko-oven sellaiset.

Uuden verannan yhteydessä jouduimme uusimaan myös ulkovalaistuksen. Löysin nämä mielestäni hyvän malliset ja sopusuhtaiset tallivalot eräästä verkkokaupasta (jossa ne maksoivat n. kymmenesosan samanlaisten domus classican valaisimiin verrattuna.) Valitettavasti valaisimia oli enää vain valkoisina, joten maalasimme ne itse mustiksi.

Siellä ne nyt nököttävät seinällä. Kuvassa näkyy myös kauniisti talomme kaksi väriä, sekä uudet ulko-ovet (sekä remonttiroipetta). Ovet O asensi jo elokuussa ja vaikka alkuun massiivisilta näyttivätkin, olemme niihin olleet hyvin tyytyväisiä. Tässä myös tuo aiemmin tekemämme liuskekivialue kuivuneena ja käytössä.

Tässä verannan päädyssä toinen ulkovalo. Verannan ensi kesän (kevään!) puhteiksi jäivät ala-osan ristikkorimoitus, (johon aion kasvattaa tuuhoisan köynnöskasvuston runsaine kärhönkukintoineen) sekä metallikaiteet, koskapa nekin O hitsaa itse. Päädyimme metallikaiteisiin siksi, että yhteys vehreään puutarhaan olisi mahdollisimman esteetön, ja ohuet, hieman kiemuraiset rautakaiteet eivät pysäytä katsetta itseensä kuten puiset maalatut ja jykevämmät tekisivät. Avoverannan on tarkoitus olla mahdollisimman orgaaninen osa ulkotilaa eli mieluiten sellainen suojaisa kesäolohuone ja 

-ruokahuone, jollaiseksi se jo osoittautuikin.  

huomaathan potkukelkan nurmikolla!

Maalausflow oli päällä ja koska mustaa maalia jäi, sutaisin sillä samalla pienen rottinkisohvan, joka oli säistä hieman itseensä jo ottanut. Nyt pikkuruinen jaksaa taas olla takapuoliemme alla ensi kesänä (ja nyt talvella ehkä olohuoneessakin).

Pesin saunan nurkalla myös tämän pikku lipaston, jonka loppusijoituspaikan näette ehkä myöhemmin. Maalipinnat ovat hieman rennolla ranteella vedellyt ja moni niistä vielä lähtemäänkin päin (huomaa myös neonkeltainen maalikerros, what?!) mutta nyt ei ollut aikaa niiden poistoon, lipastolla oli kiire käytöön, nimittäin työ- ja opiskeluhuoneeseeni. Mutta nyt kalu olkoon näin shabby chicciä ja wabi sabia...

ja talon numerolaattaakin täytyy siirtää, homma vielä prosessissa. Tämä tulee nyt seinältä porttiin ja seinälle on hommattu uudet selvemmät numerot, jotka on helpompi erottaa kauempaakin.

Että mm. tällaisia. Se on aina kiva välillä katsoa taaksepäin ja huomata, että edistystäkin tapahtuu. Ja

laittaa hommat näin ylös omaa pahaa päivää varten. Eli ehkä juuri talvea, jolloin remontit seisovat. Vaikka onpa talven aikana tarkoitus purkaa yläkerran toinen huone ja jopa aloittaa hiljaksiin sen laitto. Lapset nimittäin kinuavat jo säännöllisesti omia huoneita...

Tässä kuvassa nojailee koristeikkuna, jonka aion verannan seinälle, josta laitetaan yksi tarpeeton uudisikkuna umpeen.

Muut hommat pihalla taitaa tältä vuodelta olla tehtynä, lukuunottamatta omenasavottaa ja luumujenkeräilyä. Ehkä siinä samassa hieman haravoidaan ja levitellään soraa polunpohjaksi. Eli eipä nuo hommat tekeviltä lopu. Mutta ihana on laskeutua syksyn hämäräänkin ja katsoa lopulta kuinka talvi peittelee pihan ja sen puuhat. 

Levollista syksyä ystävät!