MELFIE

(toim. huom. jälkikäteen: valistuneemmat lukijani oikaisivat käsityksiäni selfiestä. Siinä siis täytyy olla oman naaman esillä kuten sana kertoo. Olin käsittänyt asian väärin eli ollut hetken aikaa yhäkin fossiilimpi tässä asiassa kuin ensin kuvittelin... En nyt lähde poistamaan postausta, menköön se nyt vain ajatuspolkunani melfieen, joka yhä on meikän metsäselfie, ja näin ollen osa henkistä minäkuvaani!)


Opetan tällä hetkellä mediakasvatusta ja silläpä aistini tarttuvat näihin ilmiöihin nyt. Lapset opettavat minulle yhtä paljon kuin minä heille ja olen luultavasti tiettyjen some-asioiden suhteen todella fossiili. Asia valkeni minulle hiljattain, kun opin vasta pari viikkoa sitten mikä on selfie (äiti se on itsestä otettu kännykkäkuva!) Eikä varmasti olisi kovin paljon tarvinnut asiaa mielessään pyöritellä, kun tuo termi olisi auennut. Mutta mutta, luin selfiestä siis jommasta kummasta iltalehdestä ja jutussa väitettiin, että kaikki kännykällä otetut kuvat ovat siis selfieitä. On matkaselfieitä - siis matkoilla otettuja kännykkäkuvia - ja jouluselfieitä eli jouluna otettuja kuvia! Ja lapsiselfieitä, bileselfieitä ja ruokaselfieitä ja kaikenmaailman selfieitä, otettuna mistä tahansa. Että minäkin olen siis ottanut tietämättäni selfieitä, jo niin kauan kuin puhelimen olen omistanut?!
            No, ei kai siinä mitään, mikäs tässä trendien aallonharjalla ratsastellessa, kun myös mm. Oxfordin sanakirjat valitsi selfien vuoden 2013 sanaksi, tiedän nyt asiaan perehdyttyäni.

Toinen asia, joka lehtijutussa hieman hämmästytti, oli toimittajan näkemys siitä, että selfien tarkoitus, varsinkin jossain jaettuna, on tehdä muut kateelliseksi. Täh? En ymmärrä. Enkä allekirjoita. Tämän näkemyksen mukaanhan olen ensinnäkin ottanut mm. noihin parin postauksen takaisiin kuviin samaan aikaan sekä matkaselfieitä, Helsinki-selfieitä, taloselfieitä ym. ja vain tehdäkseni teidät kateelliseksi? Ilkeä näkökulma. Mutta tässäpä vasta kateutta herättävää matskua sitten tuleekin: saatte nähdä metsäselfieni!

Olen näin aikuisiällä oppinut vuosi vuodelta nauttimaaan enemmän luonnosta ja vuodenaikojen kierrosta. Kuvaankin luonnon muuttumista silloin tällöin mutta järkkärin raahaaminen lenkeillä on hieman hankalaa. Niinpä otankin useimmiten metsäkuviani puhelimella, joissa nykyään melko kelpo kamerat ovatkin. Kuvani taitavat kuitenkin olla metsäselfieitä eli melfieitä (päättelen siitä, että uusin villitys tätä laatua on kuulemma, tietänette varmaan, butt selfiet eli belfiet! O tempora o mores! Tai ehkä nykaikaisemmin OMG...). Mutta tässä niitä, melfieitäni, nyt on, vihertäköön kasvonne kuin keväinen metsä! ...Vaikka siksi, että harrastan jokamiehenoikeuttani saapastella suomalaisissa metsissä...









...katsomassa esim. tätä niittyä, joka olisi mielestäni täydellinen laidun. En ole hevostellut ala-asteen ratsastuskurssien ja hevosleirien jälkeen mutta haave poneista ja lampaista, maalla-asumisesta, elää jossain sisälläni. Olimme melkein toteuttaa tuon haaveen mutta asiat nyt loksahtivatkin paikalleen täällä, lapsuudenkodissani, taajamassa mutta pienellä kylätiellä. Silti tallin haju herättää minussa jotain kaipuuta. Ja täällä "laitumella" mietin silloin tällöin millaista se olisi ollut. Millaista elämämme olisi, olisiko minusta ollut siihen, millaista lasten elämä olisi, jos olisimme tempaisseet ja antaneet lantsareiden kasvaa kiinni jalkoihin...

..miettimässä, että onneksi silti asumme nyt täällä ja kaikki on hyvin. Enää en voisi riistää lapsia omasta elinympäristöstään. Onneksi minulla on täälläkin metsä. Se on kirkkoni. 

...hämmästymässä keväästä, joka päivä uudestaan. Maan tuoksusta, lintujen laulusta, pimeälläkin, auringonlaskusta, joka nyt jo ehtii iltalenkiksi metsään.

...ja ihan vain nauttimassa lähimetsästä, joka lääkitsee kaikkia vaivojani. 

Keväänpuutettakin, yliannoksin!

TÄMÄN KEVÄÄN MUST-HAVE

Koskapa olen kunnostautunut (kerran) aiemminkin jakamalla teille erään yksinkertaisen reseptin, uskaltaudun tekemään sen taas. Koko ainesosaluettelo näkyy kuvassa, olkaa hyvät:

Siinäpä mainio lounas varsinkin yksinäiselle neiti-ihmiselle! No, sai se viereensä myös naapurin tohtorismiehen savustamaa lohta. Mutta mikä ilo on parsa-aika! Helppoa, nopeaa ja hyvää. Niin hyvää, että kattilaan laittamisessa täytyy olla nopea, muuten saatan narskuttaa ne menemään raakana.

Aiheen kylkeen sopii mukavasti myös alla oleva kuva viime viikonlopun Hämeenlinnan tuliaisista. Kävimme ystävän kanssa naapurikaupungissa katsomassa Viggo Wallensköldin hienon näyttelyn. Hillittyjä, sammutettuja sävyjä ja painostavan latautuneita kuvia naisista, oman elämänsä eri vaiheissa, risteyksissä, kädettöminä, vallattomina, mietiskelevinä, raskaina. Pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden taakasta ja merkeistä, sidonnaisuuksista. (apropoo, jos kiinnostaa, täältä löytyy sivusto, jolla on linkkejä kuvataiteilijoiden ja kuvataidekriitikoiden blogeihin).

Reissun kevennyksenä kävimme Hämeenlinnan suurkirppiksellä. Löysin sieltä nämä pienet vanhat aterimet, jotka ovat juuri sopivat lasten käteen, opetteluun kahdella aterimella syömisessä. Kuvassa ei näe, että vaikka ovat luultavasti aikuisten kokoa, ovat vanhuuttaan muuttuneet ihan lasten haarukoiden ja veitsien kokoon. Nuokin mokomat ovat kasvaneet vuosien myötä, lajina, niin kuin ihmisetkin pituutta. Näyttävät vieläpä ihan luupäisiltä aterimilta vaikka ovatkin muovia. Eipähän ole ongelmaa koneella pestessä.

Kirpputori-ostoksista muodostuu aasinsilta seuraavaan: Luin hiljattain jutun muotoilijasta, joka esiteltiin seuraavasti: "antimaterialisti, joka kiintyy kauniisiin esineisiin."  Tämän luonnehdinnan omin myös itselleni. Muistan myös helpottuneeni, kun kävin syksyllä luennolla kuuntelemassa kirjailija-kuvittaja Kristiina Louhea. Hän kertoi olevansa perso kauniille tavaroille, kankaille ja kirpputoreille. Kuten myös miettivänsä pitkään esim. pitäisikö keittiön kaappien väri olla kulloinkin turkoosi vai keltainen. Tai käyttävänsä aikaa miettimällä mattojen tai maljakoiden paikkoja. Eläköön! 

Älykäs ja lahjakas ihminen ja käyttää aikaansa moiseen elämän triviaan!

  

Olen kasvanut ja elän edelleenkin asennympäristössä, jossa ostaminen ei ole hyve. Erittäin ekologinen ja ekonominen asenne, jota yritän jakaa eteenpäin. Silti: haluan kaunistaa ympäristöäni ja koristella elämääni! Rakastan pitsejä, kimalletta ja koukeroa, kukkia kaikissa muodoissaan, taidetta, värejä ja runsaita kuvioita. Visuaalisuus on arvo, estetiikka ravintoa!

Millä antimaterialisti sitten koristaa? Kirpputorien antimilla tietysti. Kierrätettyä, halpaa, jännittävää. Niinpä, ostaessani enimmäkseen käyttötavaramme kirpputoreilta, osuu siellä eteen usein jotain vähemmänkin tarpeellista mutta ihanaa ja vieläpä halvalla, jotain mitä ilman pärjäisin mutta jota on niin vaikea laskea käsistään! Kuten vanhoja silkkikukkia. Tai pitsireunaisia vanhoja lakanoita. Tai, pannumyssyjä...hyvin kauniita pannumyssyjä...onko meille olemassa AA:ta? "Hei, olen Karo-Liina. Ostan "pannumyssyjä"."

Mutta katsokaa nyt kuinka ihana se on!

Tämä oli "pakko-saada". (Ja siltikin mietin sitä pitkään!)

Aasinsilta nro 2 syntyy tuosta seuraavaan: miksi minun silmissäni kauniit esineet ovat aina vanhoja? Vintagen viehätyksessä on kyse jostain, jolle en oikein ole vielä pystynyt "sormeani laittamaan". Ovatko vanhaan rakastuneet nostalgian nälkäisiä, vanhoissa ajoissa roikkuvia ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti, jostain, menneessä? Tiedän ainakin, että vanhan tavaran rakastajat ovat usein myös ihmisiä, joille perinteet ovat jostain syystä tärkeitä. Ehkäpä he muutkin ovat kotipaikkauskollisia, perhekeskeisiä ja jopa hieman muutosvastarintaisia? 

Itse tiedän tämän viehtymyksen vanhaan olleen minussa jo lapsena, vaikken sitä tietenkään vielä silloin tiedostanut. Muistan vain ajatelleeni jo ala-asteikäisenä, että joskus "isona" muutan tälle kotikylälle takaisin ja ostan vanhan jugend-huvilan, joka vieläkin kylän perällä, korkealla mäellä yksinään ränsistyy. Se oli unelmieni talo alitajunnassani jo kauan ennen kuin talohaaveet tulivat elämääni. Se on sitä yhä. 

(O vain jostain syystä hangoittelee tuon jugend-talon "pikku remontin" edessä...)

13-vuotiaana halu vanhaan sai minut tekemään alhaisen vaihtokaupan. Vuotta aiemmin oli kotiimme rakennettu siipi, johon sain huoneen. Asutin uutta neliskanttista huonetta vajaan vuoden, jonka jälkeen tiesin haluavani uudesta "hienosta" huoneesta entiseen yläkerran kammariini takaisin! Entiseen yläkerran huoneeseeni oli muuttanut pikkusisko, joka nyt suostui vaihtokauppaan. Diili oli, että vaihtaisimme huoneita vuodeksi...mutta vaihtokauppaan alkaessani, taisin jo päättää etten tuosta huoneesta lähtisi kuin jalat edellä! (Anteeksi Kata!) Vaihdoimme siskon kanssa siis huoneita ja tuolloin "sisustin" ensimmäisen kokonaisen huoneeni. Maalasin yläkerran huoneesta peittoon Tapettitehtaan ruskeat laivatapetit (argh sanoo tämä nyt, mutta ne eivät kieltämättä olleet kovin raikkaat neidonkammarini seinillä...) lemmikinsinisiksi, ostin vaaleansinistä tilkkutäkkikangasta, josta ompelin itselleni päiväpeitteen ja päällystin vanhan nojatuolin vaaleansinikukallisella kankaalla. Taattua nostalgista romantiikkaa! Mutta mistä? En taatusti ollut lukenut yhtäkään sisustuslehteä, tiedä oliko silloin edes moisia ja vaikka olisi ollutkin, tuskin moinen vihervaaran anna -tyyli tuolloin oli edes muotia, 1990, neonvärien juhlavuonna!

Ja oi kuinka viihdyinkään tuossa taivaansinisessä huoneessani, alkovissa unelmoiden. Ja jo tuolloin rakastin siisteyttä ja kauniita asetelmia, laitoin hyllylle riviin matkamuistoja ja posliiniesineitä ja pyyhin pölyt niistä viikoittain. 

Elinympäristöni yksityiskohdilla on minulle väliä. Sisustamiseksi kutsuttuna tuo piirre jotenkin latistuu. Elämän pintaan keskittyminen on pinnallista. Mutta toisille meistä, ihan älyllisistä ihmisistä, värillä ja muodoilla on väliä. Asian voi nähdä myös sitä kautta, että me kaikki käytämme aistejamme eri tavalla. Minulle näköaisti on aisteistani tärkeimpiä. Niinpä asiat mitä päivittäin katselen, tuottavat minussa tunteita. Sitä paitsi, kukaan meistä ei oikeasti ole näiden asioiden yläpuolella, jokainen joutuu tekemään kotiaan koskevia esteettisiäkin ratkaisuja ja ne on parempi tehdä tietoisesti ja miksei jopa asiasta nauttien. 

Että oikeastaan, taidan todellakin päästää itseni pälkähästä oman must-have juttuni, vähälle käytölle jäävän euron pannumyssyni kanssa, koska sen näkeminen keittiössäni tuottaa minulle nautintoa!

Juu, ostin sen silmänruokaa ajatellen, ihan käyttöä miettimättä, mutta kyllä se on tuon teepannun kanssa niin hyvää kaveria heti, että täytyypä taas alkaa hauduttelemaan iltateensäkin useammin. 

More slow life!

HELSINKI INSTAGRAM

Meillä on ollut pyrkimyksenä käydä O:n kanssa ainakin kerran vuodessa pikkureissu kaksin, yleensä ja mieluiten näin keväällä, koskapa tähän ajankohtaan osuu hääpäivämmekin. Pari viimeistä vuotta meillä on ollut eräs mini-ihminen Molla Muttinen mukana, joka ei ole suostunut vieraiden kanssa jäämään ennen viime kesää (don´t ask). Mutta nyt siis, pääsimme todella pitkästä tekemään pienen irtioton ihan kaksin ja menimme lyhyelle viikonloppureissulle Helsinkiin, juhlistamaan neljättä hääpäiväämme, jolle on muuten monta nimeä: keramiikka-, kukka-, kaarna- tai hedelmähäät! ;D

Jatkona muutama puhelinräpsy pääkaupungistamme, lähinnä taas vanhan arkkitehtuurin näkökulmasta, joka on yhteinen ihailumme kohde.

   

                     

Siellä O niskat kenossa...Reissu suuntautui Helsinkiin myös mm. siksi, että siellä oli ihanan ystäväni Hannele Majaniemen valokuvanäyttely Galleria Huudossa. Hanski oli kuvannut muutaman vuoden kuvia kokoelmaansa Istujat, Suomessa, Liettuassa ja Ranskassa. Ostin itselleni kolme pientä työtä, jotka pääsevät oikeuksiinsa sitten kun olohuoneemme remontoidaan. 

Jos mahdollista, yritämme nauttia matkoilla ollessa arkkitehtuurista myös majapaikan muodossa - nyt vietimme yön hotelli Tornissa, jonka jugend-puolen portaikko on hulppea! Mutta niin on myös kattoterassi, jossa yöllä kävimme drinkeillä, terassikausikin on siis avattu :D

Huikaiseva lyömäsoitinkonserttikin tuli koettua. Että oikein kelpo reissu. Tuliaisena iloinen mieli ja oikealla oleva uusin jäsen kaneli-purkkien kokoelmaan Helsinki Secondhandista.

PRIMAVERA - KEVÄT

NAISTENPÄIVÄNKIMPUN JÄMÄT

Joutsenpariskunta on palannut järvelle ja viikonlopun kestänyt kevätsiivous on nyt tehty. Vallitsevaa tunnetta kuvaamaan, käytän naisellista ilmaisua: Ihanaa! Lunta tupruttaa mutta se olet sinä, kevät silti!

Talossa on mellastanut hiiriperhe ja vesirokko. Työt ovat alkaneet mukavasti, tosin heti ensimmäisestä viikosta meni päiviä kotona kipeätä jälkikasvua hoivaamassa. Ja sama meno taitaa jatkua alkavallakin viikolla...Tänään taisi olla jonkinlainen välipäivä kun Kanelia oli jo niin pirteä, että naapurin tytöt (jo sairastaneet) saatettiin pyytää kylään. Jälleennäkemisestä sikisi melkoiset kalaasit prinsessatanssiaisineen.

Figaron häiden soidessa pinkistä mankasta, pyörähtelivät he suloisuudessaan. Enkä hennonnut kieltää näppyisiltä prinsessoilta kultalaukkuani, hopealaukunkin kävin kaivamassa (you name it, I got it). Äidin torkkupeittoon, joka saksan prinsessalla on laahuksenaan, ei kyllä kysytty edes lupaa...
           Tanssiaisten jälkeen käynnistyi läpitalon kulkeva prinsessakulkue. Nuo elämän keväässään olevat pienet kuninkaalliset kulkivat pituusjärjestyksessä lippuja liehutellen, torvien soidessa, niin ylväinä ja rooleihinsa eläytyn, että näky oli tarpeeksi vaikuttava pysäyttämään olohuoneessa taistelevat teinimutanttininjakilpikonnatkin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta olin kovin onnellinen katsellessani tyttöjä.
              En muista oman prinsessavaiheeni olleen kovin voimakas (no nyt niitä kiiltäviä väskyjä kyllä jo löytyy...) ja olin alunperin ehkä jopa sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla (siis sellaisella ihan järkevällä, tasa-arvoa tukevalla tavalla). Mutta koska tuo prinsessailu alkoi ihan itsestään nostaa päätään jossain vaiheessa, annoin sen tietysti tulla. Ja vaikka olen yrittänyt karttaa vaaleanpunaista, olen myös huomannut pikkutyttöyden ajan olevan lyhyt. Pitäkööt ja nauttikoot vaaleanpunaisesta nyt kun vielä täysillä voivat! Ostin jopa pinkit pitsit mekon reunaan, jota Kanelialle ompelukurssilla ompelen. Tuskinpa esikoistyttöni niistä nauttiessaan pilaantuu.

Tämän geeni- ja mielipidevaikuttajan (nimeltään äiti) lisäksi lapseen vaikuttaa tietysti se ympäristö. Vahvimpana ehkä juuri ihan tuo lähiympäristö, joka meillä sisältää noita naapurintyttöjä. Jokaisessa perheessä on omat lempivärinsä ja -idolinsa ja nekös tarttuvat. Siinä ei paljon äidin maku enää paina. Ei ainakaan meidän tytöillä...Mutta, olen siis kallistunut prinsessuuden kannalle ja uskon harjoittaneeni tänään voimauttavaa valokuvausta kuvatessani tytöt prinsessoina! (Samaan aikaan Hermanni kavereineen teki sähkökojeita, paini ja kävi välillä kiusaamassa tyttöjä. Voiko touhu stereotyyppisemmäksi mennä?)

Illalla vesirokko vei kuitenkin taas voiton ja kellisti kuumeellä tämän pienen penterin (Inkerin suussa prinsessa on penteri). Onneksi hän sai tänään iloisen päivän isompien tyttöjen seurassa tanssiessaan. Huomenna taitaa taas kantoreppu kutsua Muttista...

              mutta vaikka kulkisit raskas reppu selässä tahi 

ikäänkuuluva prinsessavaiheesi olisi ohitettu jo 80-luvulla:

            ALWAYS REMEMBER TO WERE YOUR INVISIBLE CROWN!

(en voi olla mainitsematta, että jos koskaan menet Firenzeen, näe vaiva jonottaa Uffizin galleriaan. Siellä säilytetään Botticellin maalausta Primavera, joka kuvaa kevättä. Teos ja muutkin renesanssitaiteen maalaukset tekivät minuun suuren vaikutuksen, mm. ehkä siksi, että odotin tuolloin esikoistani ja tuon ajan kuvataiteen aiheissa näkyy vahvana äiti-lapsi teema.
 Uffizissa löytyy myös Botticellin ehkä hieman kuuluisampi, mahtava Venuksen syntymä-taulu ja lukematon määrä muita renesanssitaiteen pääteoksia.)

VARHAINEN KEVÄT

Varhainen kevät. Ja käsittämätön talvi. O sanoi tehneensä lumityöt kaksi kertaa!? Ja nyt kevät jo tuli kynnyksen yli, tänään ensimmäistä kertaa ihan toden teolla. Ei vain vienona kosteana tuoksuna ja lintujen lisääntyvänä lauluna vaan niin silmittömänä pilvettömänä aurinkoisena taivaana, että se tunkeutui pitkästä aikaa sisälle, keskelle taloa asti.

Alkuvuosi on kulunut pitkäjänteisyys-yritysten ylläpitämisessä. Nämä viimeiset vuodet, jotka ovat menneet pesiessä, ovat saaneet minut väsyneeksi, lyhytjännitteiseksi, hajamieliseksi. Kieltäydyn ajattelemasta itseäni laiskana, vaikka en saa asioiden päästä kiinni. Lapset ovat kaikkeni mutta vievät myös kaiken liikenevän energiani. Ne hetket, jolloin olen hereillä ilman heidän puhettaan korvissani, ovat lyhyitä, enkä jaksa yleensä tarttua mihinkään, mitä en voi lopettaa koska vain. Tartun lehteen enkä kirjaan, katson tietokonetta enkä elokuvaa. Ja koska en saa aikaan oikein mitään pysyvää, tuntuu olo välillä jotenkin turhalta. Äideille tuttu tunne, kaikki mitä teet, on jollain tapaa kohta tehty tyhjäksi - siivo on sotkettu, puhdas pyykki likastettu ja ruoka syöty. Mistään tekemästäsi ei jää jälkeä muuta kuin muistiisi, joka sekin on väsymyksestä hatara. Eikä näin ollen mikään enää illalla kerro, että olet uurastanut päivän. Olen joskus kyynisyydenpuuskassani todennut, että elämä on työleiri. Ja niinhän se on, velvollisuuksien kehä, mutta niin sen tietenkin kuuluu ollakin. Muuten helppous, tekisi olemisen tyhjäksi.

Olen siis päättänyt auttaa itseäni muutamalla hyvin proosallisella projektilla, joiden hm, vähintään pitkällesaaminen piristäisi kovasti kolhiintunutta itsetuntoani sen suhteen, että todellakin pystyn vielä viemään jonkin projektin eteenpäin. Homman nimi on "do more of what makes you happy" , niinpä olen vihdoinkin päättänyt potkaista itseäni takalistoon mm. käsitöiden teon suhteen. Ompelukurssi antaa äiti-ihmisellekin luvan ommella muutaman tunnin putkeen, ihan rauhassa, ilman kenenkään sormia siellä neulan alla ja jatkuvia huutoja selvittämään kuka on räkänokka, "nirkka-nokka" (Marikista Inkerin omaksuma nimittely), tuhma-tyhmeli, vessanpytty ja kuka löi ensin...


Tässä ensimmäinen valmistunut ompelus - peitto tytöille lukunurkkaukseen. Siitä tuli aika kiva, tein napitkin itse.

Kotona olen aloittanut, en vähempää enkä enempää kuin villatakin, tosin Inkerille, ja Inkerille juuri siksi, että hän on perheen pienikokoisin. Mutta satun olemaan sitä laatua neuloja, että ohjeidenluku ja muukin silmukoiden laskeminen on ponnistelua ja niinpä ohjeen pitää olla ihan vaan lähinnä oikeaa tai nurjaa. Olen kerännyt ihania yksinkertaisia neuleita pinterest-boardilleni mutta nopeamman neulenautinnon saakin iltaisin juuri kuolaamalla noita kuvia kuin kilisyttämällä puikkoja itse.
                     Juuri tätä dilemmaa vastaan yritän taistella omalla tekemiselläni. Nykyinen long-term väsymykseni on saanut muotoja, joissa helpon levähdyksen arjesta saa nopealla visuaalisella nautinnolla, joka kuitenkin syrjäyttää tekemisiä, joita noin periaatteen vuoksi kuitenkin kannatan. Eli mm. käsityöt, hitaasti tekeminen ja juuri tekemisestä, eikä vain valmiista nauttiminen. Kuinka peevelin kauan vielä mumminikin jaksoi seinäryijyään tehdä? Niin kauan ettei kenenkään nykynaisen kärsivällisyys siihen enää riittäisi, omani etunenässä...
                    Noh, asia ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen, ajat, tavat ja tarpeet ovat muuttuneet mutta osa minusta silti inhoaa omaa kärsimättömyyttäni ja lyhytjänteisyyttäni. Ja käsitöiden tekeminen, summa summarum, on hlökohtainen projektini keskenolemisen ja hitaastitekemisen sietämiseksi. Mutta tuossa noita ihania lankoja vieläkin irvistelee kerällä, ja villatakki nyt luonnollisestikin edistyy hitaasti. Koska en meinaa jaksaa tehdä sitä enää lasten nukahdettua...  ehkäpä sitten ensi syksyksi? :)

Olen myös alkanut tanssimaan, saadakseni ruumiini takaisin itselleni. Raskaudet on nyt raskailtu ja haluan nauttia fyysisyydestäni uudestaan, ja vielä pitkään. Tosin vielä iltaiset tanssit ja jumpat ovat väsyttäneet niin, että olen kaatunut niiden jälkeen lasten kanssa yhtä aikaa sänkyyn enkä ole ollut hereillä esim. bloggaamaan. Eikä oikein ole ollut sanottavaakaan. Vaikka olen kyllä toisaalta aloittanut lastenkulttuuriblogin, jota olen muutaman postauksen verran silti kirjoittanut. Linkki siihen sivupalkissa nimellä LAKUsta (LAstenKUlttuuri), Tiks auki lastenkulttuuri! Kirjoitan meitä koskettaneista lastenkulttuurikokemuksista ihan vapaasti, ja hommaan saa hyvin matalalla kynnyksellä tulla mukaan, joko ihan kirjoittamalla postauksen ja lähettämällä sen mulle meilillä julkaistavaksi blogissa, tai ihan vain keskustelemalla aiheesta komenttilootassa. Täytyy vielä saada tuo blogi johonkin oikeaan kontekstiinsa, että se saisi lisää lukijoita.

Että olenhan siis kyllä tehnyt alkuvuoden aikana useaakin omaa, ilahduttavaa asiaa, jotka saavat minut lähemmäs itseäni. Ja nyt vielä päättyy tämä täyspäiväinen pesiminenkin - aloitan ensi viikolla uudessa osa-aikaisessa työssä. Sen, viekö vai tuoko se voimia, jää nähtäväksi. Sillä nämä ipanat vaativat silti saman ison osansa äidistään...

Minut ja Inkerin kuvasi tänä iltana Kanelia:

Ai niin, aloin minä kerran jo viikko sitten teille kirjoittamaan mutta istahdettuani yömyöhällä teekupin kanssa koneen ääreen, kippasinkin kupilliseni, osimoilleen puoli lt. teetä näppikselle. Kone kyrvähti luonnollisesti heti. Pahin painajainen oli siis tapahtunut ja "juuri kun olimme ostamassa ulkoista kovalevyä"! Varmuuskopioita ei siis ole missään. Alun hyperventilaatiokohtauksen jälkeen päätin, että koneen sisältöhän kaivetaan esiin vaikka se maksaisi mitä. Tärkeimpänä pelastettavana poikastemme koko lapsuus valokuvina...Asian hoito on kesken. Mutta tämä uuden koneen kanssa samalla ulalle virittäytyminen on taas niin hidasta. Mutta kyllä tämä tästä...


Näillä pirteillä terveisillä, kompleksisesta naisen elämästä, toivotan myöhästyneet naistenpäivä-terveiset kaikille kanssa-eevoille!

HAASTEELLISTA SILITETTÄVÄÄ

Olen ollut kelvoton. Monessakin asiassa, mutta eritoten haasteisiin vastaamisessa. Sain viime vuonna monta mielenkiintoista haastetta ja totinen aikeeni oli tarttua niihin, mutta toisin kävi. Tänä vuonna aion olla kaikin puolin aikaansaapa ja energinen ja tarttua haasteisiinkin tuoreeltaan.

Tänään lyönkin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja otan näppäinten alle Tessan ja Micun haasteet. Vehkosuon emäntä peräänkuulutti huushollauksen laiminlyöntejä, auts. Myönsin heti kättelyssä, että uunin putsaus (myös mikron) on minunkin akilleen kantapääni. Mutta ollakseni omaperäisempi ja totuudenmukaisempi, on tällä Vuohenlinnan nuorella emännällä myös yksi toinenkin ankea kotitaloutensa laiminlyönti. Tässä se tulee: en silitä. Tai silitän harvoin, todellisen pakon edessä. En tiedä miksi. Silityshän on varsin siistiä puuhaa. Mutta ollessani hieman laiska talousihminen, teen asioita usein vain pakon edessä (lue: siivous vain vieraiden tullessa jne...). Eli teen vain sen mikä on ihan pakko ja silitys harvoin on. Vaatehuollon yhteydessä panostan siihen, että vaatteet laitetaan suoraksi kuivumaan ja laskostellaan hyvin, suurimpaan osaan vaatteita tämä riittää. Mutta sitten tietysti on vaatteita, jotka ihan oikeasti tarvitsisivat silitystä, jota minä en hitokseen saa tehtyä. Niinpä silitettävien vuori kodinhoitohuoneessa kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja niin rehellinen en kehtaa olla, että kertoisin kuinka kauan se on kasvanut. Viittaan aikaan vain sanomalla, että myönnän muutamien lastenvaatteiden jääneen pieneksi, odottaen silitystä pinossaan. Noin, tulipas kevyt olo...

Enkä edelleenkään aio rumentaa blogia näyttämällä kuvia ryppyisistä vaatekasoista tai sotkuisesta kodinhoitohuoneesta. Sen sijaan pistän kuvitukseksi kuvan poikineen vessa-suihku-kodarista, käsittäen kuvan kodarin tasosta, jonka poikkeuksellisesti raivasin kesällä tyhjäksi silitettävistä. Nyt tilanne on taas ihan toinen (toisin sanoen tasoa ei näy...) (BTW, periaatteessa inhoan sanaa kodari mutta alkuperäinen on niin epäkäytännöllinen ja varsin tylsä sekin.)

Tähän liittyen, tiedostan toisaalta, että on varsin itseriittoista kuvata omaa kotiaan. Mutta silloin harvoin kun sen siistiksi on saanut, on ihana saada tuokin näky talteen (mitä se sitten kertookaan siivoustaajuudesta...). Ja kuvista saattaa olla myös arvaamatonta iloa joskus. Kuvien puutteeseen tästä talosta, olen nimittäin törmännyt myös nyt kun tätä lapsuudenkotiamme olemme remontoineet. Vaikka perheeni asui tätä taloa melkein 30 vuotta ennen minun uudelleen tähän muuttoani, ei joka ajasta meinaa ajankuvaa sisätiloista löytyä. Toki kuvaamista ei todellakaan harrastettu aiemmin filmikameroilla niin paljon kuin nykyään ja kodin kuvaaminen itsetarkoituksellisesti tuskin oli muotia. Niinpä vaalin vain muistoja tietyistä verhoista, kalusteista tms., koska kuvia niistä ei ole - kuvia ei ole edes kaikista huoneista!

Ja nyt siihen toiseen haasteeseen. Micu jatkoi minulle haasteen top5-jutuista. Hänen keksimänsä otsikot olivat

1. Lempiväri sisustuksessa
2. Design-esine/huonekalu, joka ei ikinä tule meille.
3. Hurmaavimmat henkilöhahmot TV:ssä
4. Suosikki leivonnassa
5. Blogisuosikit

näistä jokaisesta keksittyäni omat viisi vastaustani, on vuoroni keksiä uudet viisi kategoriaa ja osoittaa ne seuraaville viidelle blogille, uh.

1. Lempivärieni viiden kärki sisustuksessa...noh, huomanette, näistäkin kuvista, että vaikka kuinka pidän väreistä ja ihastelen kauniita tapetteja, on tausta kuitenkin lopulta useimmiten valkoinen. Se on rauhoittava, valoisa ja kaikki muut värit seurakseen salliva. Toinen lempivärini on tuo turkoosi/vaalea sininen tai vaalea vihreä eli veden värit, raikkaat, ilmavat, luonnolliset mutta eivät liian päällekäyvät. Näiden rinnalle laitan melkein useimmiten jostain kumman syystä jotain punaisen sävyä, kaikkia muita kuin kirkaanpunaista. Eli vaaleanpunaista, viininpunaista tai roosaa. Imelää mutta totta. Neljäs värikokonaisuus ovat ehkä tummat murretut värit mutta näitä on enimmäkseen olohuoneessa. Ja uusimpana sellaiset puuteriset 50-luvun pastellit, joita hieman tuohon uuteen lastenhuoneeseen yritin hakea. Eli tuossapa ne tuli, melkein kaikki värikartan osiot! Melkein kaikki siis käy paitsi perusvärit. Niitä fanitin pitkään mutta sain tarpeekseni, liian hyökkäävää nykyiseen makuuni.

2. Unikko-kuosi! Jos jotain on tupattu liikaa niin sitä. Kuosi, josta on tehty maailmassa ihan kaikkea televisionkuorista kävelysauvoihin, on jo aikaa sitten ylikäytetty. Toinen mitä en kotiini halua, ovat kaikenmaailman status-esineet eli "puiset ruotsalaiset koristeapinat" ym. (älkää kukaan apinanomistaja loukkaantuko). Neljänneksi, en ottaisi edes vessanseinälle tekstitaulua "Keep calm and...jotain" - se on myös nähty jokaisessa muodossaan nyt ihan joka paikassa... Viidenneksi, en ottaisi seinällemme minkäänmoista latinalaista tai muunkaankielistä tekstitarraa. Yhteenvetona siis, en halua mitään mikä on muuttunut trendiksi. Omasta mielestäni asian kiinnostavuus on silloin jo ohitettu.

3. Hurmaavimmat henkilöhahmot tv:ssä...tämä on nyt siinä mielessä hankala, että en katso enää tv:tä melkein ollenkaan. Se on oikeastaan vähän sääli, sillä kyllähän sieltä paljon mielenkiintoistakin tulee. Mutta tuntuu, että useimmat mielenkiintoiset ohjelmat tai sarjat tulevat juuri tuossa klo 20-22, jolloin on eräiden kolmen iltatoimet ja nukutukset, joten...ja sitten myöhemmin olen mieluummin koneella tai luen.

4. Suosikki leivonnassa on rahkapiirakka. Meillä tulee noita viinimarjoja niin, että niistä en helppo tehdä tuo rahka- tms. piirakka muropohjan päälle. Tämä sarkastinen leivontakertomus rahkapiirakan teosta viime kesänä, sai sellaisen suosion täällä, että ihan säikähdin - en todellakaan tehnyt sitä ohjeeksi muille! Meillä oikeasti unohtui piirakka uuniin liian pitkäksi aikaa ja kummasti se silti oli ihan syömäkelpoinen. Ja usein, kun korvaan rahkan jugurtilla tai muulla, siitä tulee liian löysää tms. mutta syömme sen halulla silti. Toivottavasti antimartta ei pilannut reseptinpoikasellaan kenenkään kokkaustuokiota...? Eli tämmöinen kokki täällä. Muulloin kokeillaan milloin mitäkin löytämääni reseptiä, yleensä aina jotain uutta sillä mitään en muista ulkoa ja kaksonen kaipaa aina uusia elämyksiä!

5: Viisi blogisuosikkia tulee tässä:

- Wanhan Wallankumous
- Alussa oli Vehkosuo
- HUVIlassa
- Niinan unelmia
- Souvenirs
- Omppula
- Kirjatoukka ja herra Kamera

oho, tuli seitsemän. No, menköön. Lintsaan nyt se verraan, että en jaksa keksiä uusia vaan jatkan nuo samat Micun keksimät eteenpäin ja noille mainitsemilleni blogeille. Tässä on oma hommansa eli tarttukoot haasteeseen ne jotka ehtivät.