MELFIE

(toim. huom. jälkikäteen: valistuneemmat lukijani oikaisivat käsityksiäni selfiestä. Siinä siis täytyy olla oman naaman esillä kuten sana kertoo. Olin käsittänyt asian väärin eli ollut hetken aikaa yhäkin fossiilimpi tässä asiassa kuin ensin kuvittelin... En nyt lähde poistamaan postausta, menköön se nyt vain ajatuspolkunani melfieen, joka yhä on meikän metsäselfie, ja näin ollen osa henkistä minäkuvaani!)


Opetan tällä hetkellä mediakasvatusta ja silläpä aistini tarttuvat näihin ilmiöihin nyt. Lapset opettavat minulle yhtä paljon kuin minä heille ja olen luultavasti tiettyjen some-asioiden suhteen todella fossiili. Asia valkeni minulle hiljattain, kun opin vasta pari viikkoa sitten mikä on selfie (äiti se on itsestä otettu kännykkäkuva!) Eikä varmasti olisi kovin paljon tarvinnut asiaa mielessään pyöritellä, kun tuo termi olisi auennut. Mutta mutta, luin selfiestä siis jommasta kummasta iltalehdestä ja jutussa väitettiin, että kaikki kännykällä otetut kuvat ovat siis selfieitä. On matkaselfieitä - siis matkoilla otettuja kännykkäkuvia - ja jouluselfieitä eli jouluna otettuja kuvia! Ja lapsiselfieitä, bileselfieitä ja ruokaselfieitä ja kaikenmaailman selfieitä, otettuna mistä tahansa. Että minäkin olen siis ottanut tietämättäni selfieitä, jo niin kauan kuin puhelimen olen omistanut?!
            No, ei kai siinä mitään, mikäs tässä trendien aallonharjalla ratsastellessa, kun myös mm. Oxfordin sanakirjat valitsi selfien vuoden 2013 sanaksi, tiedän nyt asiaan perehdyttyäni.

Toinen asia, joka lehtijutussa hieman hämmästytti, oli toimittajan näkemys siitä, että selfien tarkoitus, varsinkin jossain jaettuna, on tehdä muut kateelliseksi. Täh? En ymmärrä. Enkä allekirjoita. Tämän näkemyksen mukaanhan olen ensinnäkin ottanut mm. noihin parin postauksen takaisiin kuviin samaan aikaan sekä matkaselfieitä, Helsinki-selfieitä, taloselfieitä ym. ja vain tehdäkseni teidät kateelliseksi? Ilkeä näkökulma. Mutta tässäpä vasta kateutta herättävää matskua sitten tuleekin: saatte nähdä metsäselfieni!

Olen näin aikuisiällä oppinut vuosi vuodelta nauttimaaan enemmän luonnosta ja vuodenaikojen kierrosta. Kuvaankin luonnon muuttumista silloin tällöin mutta järkkärin raahaaminen lenkeillä on hieman hankalaa. Niinpä otankin useimmiten metsäkuviani puhelimella, joissa nykyään melko kelpo kamerat ovatkin. Kuvani taitavat kuitenkin olla metsäselfieitä eli melfieitä (päättelen siitä, että uusin villitys tätä laatua on kuulemma, tietänette varmaan, butt selfiet eli belfiet! O tempora o mores! Tai ehkä nykaikaisemmin OMG...). Mutta tässä niitä, melfieitäni, nyt on, vihertäköön kasvonne kuin keväinen metsä! ...Vaikka siksi, että harrastan jokamiehenoikeuttani saapastella suomalaisissa metsissä...









...katsomassa esim. tätä niittyä, joka olisi mielestäni täydellinen laidun. En ole hevostellut ala-asteen ratsastuskurssien ja hevosleirien jälkeen mutta haave poneista ja lampaista, maalla-asumisesta, elää jossain sisälläni. Olimme melkein toteuttaa tuon haaveen mutta asiat nyt loksahtivatkin paikalleen täällä, lapsuudenkodissani, taajamassa mutta pienellä kylätiellä. Silti tallin haju herättää minussa jotain kaipuuta. Ja täällä "laitumella" mietin silloin tällöin millaista se olisi ollut. Millaista elämämme olisi, olisiko minusta ollut siihen, millaista lasten elämä olisi, jos olisimme tempaisseet ja antaneet lantsareiden kasvaa kiinni jalkoihin...

..miettimässä, että onneksi silti asumme nyt täällä ja kaikki on hyvin. Enää en voisi riistää lapsia omasta elinympäristöstään. Onneksi minulla on täälläkin metsä. Se on kirkkoni. 

...hämmästymässä keväästä, joka päivä uudestaan. Maan tuoksusta, lintujen laulusta, pimeälläkin, auringonlaskusta, joka nyt jo ehtii iltalenkiksi metsään.

...ja ihan vain nauttimassa lähimetsästä, joka lääkitsee kaikkia vaivojani. 

Keväänpuutettakin, yliannoksin!