AIKAA SIVUSEIKOILLEKIN...

Nykyinen elämä on niin nopeaa, meluisaa, huohottavaa, lasten takia, että ajatuksetkin ovat opetelleet laukkaamaan – mitä joku tarvitsee nyt, mitä joku tarvitsee kohta, entä illalla, huomenna? Pyyhkimistä, pesemistä, puhaltamista, auttamista, antamista, katsomista, kommentoimista, lohdutusta, likistystä. Korvat ovat opetelleet kuuntelemaan koko ajan, mitä toisessa huoneessa tapahtuu, entä ulkona, itkeekö joku, särkyykö jotain, kiusaako joku, kaatuuko joku. Vaikka et ole heidän kanssaan, ovat kaikki aistisi ja ajatuksesi silti suuntautuneet heidän tarpeisiinsa. Tuntosarvet ojossa, olleet jo seitsemän vuotta.

Yritän opetella omaa läsnäoloa, hiljaista läsnäoloa. Että tuntisin omia aistejani ja ajatuksiani. Että olomuoto ja ajatus olisivat samassa hetkessä. Olisin jokaisessa hetkessä läsnä niin, että huomaisin asioita. Pieniäkin asioita, sivuseikkoja. Panisin merkille itseäni ja ympäristöäni. Ja pantuani merkille, laitan muistiin. Kauniita asioita, yllättäviä asioita, ihmeellisiä asiota, ihan tavallisia asioita. Asioita joista voi olla kiitollinen. Elämä on myös yksityiskohtia, eikä pelkkää pääväylää.

Siinä tämä muistiinpanoväline auttaa. Sillä huomaan, että olen alkanut kuuntelemaan ympäristöäni kirjoittajan korvalla ja katsomaan kuvaajan silmällä, huomaan tarkemmin, aistin tarkemmin. Saan talteen enemmän ja huomaan enemmän asioita, joista voin olla iloinen. 

Tänään tein omille ja naapurin lapsille rahkaa. Ja muistin pysähtyä. Olipas edessäni ihanat värit!

lastenhuoneeseen vispilännuolentaan karannut Inkeri :)

Läsnäollen huomaa myös lapset paremmin, niinpä heitä ihastellessani iltapalapöydässä, tein tuosta ajatuksesta tämän kuvamuiston. Ihanat poikaseni!

p.s saa kommentoida, onko isommat vai pienemmät kuvat ja teksti miellyttävämpiä katsoa ja lukea?