Päivät vaihtuvat olkiaan kohauttaen, ei tässä mitään kummallista. Opiskelut ja työt työllistävät niin, ettei oikein iltaöiseen blogihuvitteluun ole ollut aikaa. Senkin ajan olen käyttänyt tutustumalla opiskelemiini graafisiin asioihin. Ja välillä on muutenkin hyvä miettiä tekemistensä mielekkyyttä.
Blogi täyttää viikon päästä kaksi vuotta. Keinun kahden vaiheilla. Aloitin tämän blogin pitämisen pysähtymisharjoituksina asioihin. Että jos pysähdyn, mietin tarkempaan, kirjoittamista varten, jopa kuvaankin, saan päivistäni tarttumapinnan ja teen tänne blogiin muistijäljen, elämästä.
Myös osin tämän tekstin ja kuvantuottamisharjoituksin, kiinnostuin mokomasta niin paljon, että halusin oppia lisää. Kirjoittamista olen opiskellut, nyt oli kuvan vuoro. Tieto lisää tunnetusti tuskaa ja oppi nostaa rimaa. Tämä tuottaa dilemman, mitä pistää blogiin, kenelle teen tätä ja miksi.
Alun perin aloin tekemään tätä itselle ja läheisille, jotta saisivat seurata kuulumisiamme, kun läheisiäkin ihmisiä niin kovin harvoin ehtii nykyään näkemään. Ystävistä ja tuttavista en niin tiedä, eivät ole isommin ilmoittautuneet lukijoiksi, enkä tiedä onko se syy vai seuraus, että huomaankin bloggaamisen fokuksen välillä olevan toisissa bloggareissa. Tämä on hyvin sosiaalista touhua toisten samanmielisten kanssa mutta en silti ole vielä varma, haluanko tuottaa tänne asioita vain homman itsensä takia.
Myös lapsista bloggaamisesta minua on varoiteltu, joten kun en heistä enää tänne yhtä paljon uskalla kertoa, jää yksi iso osa blogini sisältöä pois, poikaset. He olivat myös asia, jonka ajattelin niitä meidät oikeasti tuntevia kiinnostavan. Jäljelle jää siis pesä...Mutta jotenkin tuntuu, että kun suurin osa asuintiloista on nyt ihan ok kunnossa, on suurin kiinnostus tähän pesälaittoonkin ohi. Kyllä noista tulevistakin tiloista toki riittää juttua mutta en ole niin remonttirealismin perään, että moisia rumuuksia haluaisin tänne kovin kuvata. Tai ehkä se vain on tämä talvi kun hommat seisovat...Tosin O on juuri nyt aloittanut työssään suunnitteluvaiheen eli tekee pienosmalleja kotona seuraavan kuukauden pari ja aikoo välillä jäseniään verrytelläkseen alkaa remontoida yläkertaan Hermannille huonetta. Että ehkäpä siitä jutun juurta.
Blogin pitäminen on käynyt myös työläämmäksi, sillä oppiessani valokuvausta ja kuvankäsittelyä yhä paremmin, haluan tietysti työni jäljen olevan parempaa. Niinpä käsittelemättömien räpsyjen tänne laittaminen tuntuu hölmöltä mutta kuvan käsittely iltayöstä vie sen verran enmmän aikaa, etten yhtä usein sitä jaksa tai ehdi. Toisaalta, blogin pitäminen on foorumi, joka pistää harjoittelemaan eli ottamaan kameran käteen ja tekemään kuvista parempia, kun tietää, että joku niitä katsookin. Mutta en ole oikein vielä päättänyt, laskenko rimaa takaisin ja kerron pieniä ajatuksiani hieman, hm..impressionistisemmin kuvin vai aloitanko jopa professionaalimman blogin kuviin keskittyen ja teen sen taiten.
Itse nautin kaikista eniten blogeista, joissa sekä kuvallinen, että sanallinen puoli on nautittavaa, esimerkkeinä mm. Tuulen naapurina ja Kirjatoukka ja Herra Kamera. Mutta luen myös blogeja, joissa toteutuu hyvin toinen noista, esim. mahtavan sarkastisen kirjallisen tyylin hallitseva Project Mama tai oman yhtenäisen kuvallisen ilmeen Souvenirs ja hurjan kauniin tyylittelyn omaava Sanctuary. Mutta kiinnostaa minua myös vanhojen talojen asukkaat ja eläinten omistajat, lapsiperheiden elämä, erilaiset käsityöläiset, oman juttunsa löytäneet ihmiset. Ihmiset, joilla elämässään tai blogissaan on oma tyylinsä, ilmeensä tai näkökulmansa. Ehkä tämä on sellaisen hakemista.
Saattaa olla, että jatkan niin kuin ennenkin, luultavasti kuitenkin hieman harvemmassa tahdissa. Saattaa myös olla, että joskus jokin muuttuu. Kerron sellaisestakin sitten kyllä. Nyt saa esittää eriävän tai komppaavan kommenttinsa edellisiin ajatuksiin. Kaikki ehdotukset ja mielipiteet blogin määrästä ja laadusta otetaan harkittavaksi. Kaipa kuitenkin tarvitsen teitäkin, lukijoita, oppimaani tai ajatuksiani peilaamaan vaikka tätä kuinka "päiväkirjana" jatkaisinkin.
Kuvina tällä kertaa sellaisia matalan kynnyksen räpsyjä tammikuulta, omia ja lasten ottamia, puhelimella ja kameralla, mihinkään varsinaisesti liittymättömiä...
Tulee ikävä, jos kokonaan lopetat. Tai sitten meidänkin täytyy harrastaa tätä 2010-luvun nettideittailua ja tavata perhekunnissa IRL!
VastaaPoistaMulla on myös blogilaiskotus. Mutta kai se tästä.
Olisi kivaa kuulla siitä kuvankäsittelystä enemmän ja nähdä käsiteltyjä kuvia.
Kauniisti sanottu, olen imarreltu, että ikävöisit Vuohenlinnan väkeä. Mutta kun tarkemmin mietin, niin kummasti sitä saattaa tosiaan kiintyä näihin nettipaikkoihin, joissa usein vierailee ja niiden ihmisiin. Ja mun piti ihan googlata, että mitä toi IRL tarkoittaa ;D. Mutta joo, voisipa olla hauskaa! Pistetään mietintämyssyyn jos olemme liikkumassa toistemme hoodeilla maailmaa!
PoistaTunnistan hyvin tuon huonojen valokuvien ahdistuksen. Jos laittaisin vain onnistuneet kuvat blogiini, suurin osa blogin sisällöstä olisi tekstiä. Olen ratkaissut asian niin, että ajattelen elämänkin olevan välillä vähän epätäydellistä, joten miksi siitä kertovat kuvat eivät sitä olisi. Ja onnistunut kuva on kuin onnellinen hetki elämässä. Joten jatka vaan!
VastaaPoistaTuo on ihan hyvä ajatus. Mulla nyt on vaan päällä tämän opiskelunkin myötä tullut halu tehdä kauniita kuvia. Mutta täytyy yrittää höllentää sitä niin ettei elämän kuvat jää sen jalkoihin.
PoistaKiitos Karo-Liina. Täälläkin kyllä tuskaillaan ihan samojen asioiden ja kysymysten kanssa. Minä olen ajanut itseni pussiin kuva-asiassa; kun Herra Kamera kuvaa, minä olen niiden kuvien varassa. Niitä joko on, tai ei ole, on pitkiä aikoja kun hän on poissa eikä siis voi olla näkemässä sitä minkä minä, tai hän on ja kuvaa, mutta me olemmekin nähneet ihan erilailla. Sanoinkin joskus blogissakin, että haluaisin "omat silmät". Miten minä tämän elämän näen.
VastaaPoistaEhdottomasti kannustaisin sinua (ja minua) hölläämään kuvien suhteen. Eikö olisi parempi, että hetket tulisivat tallennetuiksi vaikka sitten puhelinräpsyn kanssa, kuin että ei ollenkaan? Sitäpaitsi niissä räpsyissä on oma kauneutensa, juuri se "tässä ja nyt" -fiilis.
Minua lohdutti myös se, että kun katson taaksepäin, olen blogikriiseillyt aina näihin samoihin aikoihin. On pimeää, kuvia ei huvita ottaa, ei tapahdu mitään, olo on pitkän kylmän kauden jäljiltä vähän väsynyt. Sitten keväällä taas virkoaa, kunnes tulee kesä, eikä sitten ehkä taas ehdikään olla koneella, tai ei aurigolta näe edes näyttöä :)
Jatka vaan, ja muista, että lukijoista usein ne itsestä kamalan vähäpätöiset asiat ovat kaikkein kiinnostavampia. Ihan pienet jutut. Ja saahan sitä välillä kirjoittaa ihan vain itselleen, ei edes tarvitse ajatella sitä ruudun toista puolta. Ajatelee vaan, että tämän MINÄ haluan muistaa <3
Kiitokset laveasta tsemppaustekstistä Kirjatoukka. Ja muistan kyllä nuo tuskailusi "omista silmistä" ja ymmärrän hyvin. On vaikea kuvitella, että kirjoittaisin toisen kuviin. Mutta sulta tuo tekstin suoltaminen onnistuu niin kevyen oloisesti, että näin lukijan näkökulmasta voin todeta, että keskity vain siihen minkä niin hyvin osaat, äläkä huoli, me katselemme erittäin mieluusti herra Kameran kuvia! Ja luulenpa, että bloginne vahvuus on juuri tuo harvinainen kombo, että molemmat osa-alueet ovat priimaa kun kaksi ammattilaista on yhdistänyt voimansa. Mutta edelleen, ymmärrän kyllä pointtisi.
PoistaJa olen myös huomannut saman tuosta blogikriiseilystä, että ajoittuu näköjään tähän ankeaan alkuvuoteen. Ehkä sitä silloin kannattaa antaa itsensä hiljentää päivitystahtia, tämä on harrastus josta ei pitäisi ottaa paineita. Mutta mulla se tulee sisällön askarruttamisen lisäksi tästä ajankäytöstä. Olen lähes kykenemätön kirjoittamaan lyhyesti ja toteavasti ja niinpä postaukset, ja vastaukset venyvät ja sen myötä niihin käytetty aikakin. Jota ei juuri nyt niin olisi. Mutta kauniista kannustuksesta voimaantuneena jatkan siis homman tekemistä, ehkä välillä itselle, välillä muille, vaikka sisältö täten sillisalaattia olisikin.
Luulen, että tähän hommaan pitää vain löytää se oma tahti tehdä, oma tapa. Löydettävä uudelleen ja uudelleen se lähtöajatus, miksi blogia tekee. Ja onhan päiväkirjoissakin se mielenkiintoinen ominaisuus, että ensimmäisten sivujen tekstit olisi aina valmis repimään mitä pidemmälle on päiväkirjassaan päässyt, kehittyminen kuuluu myös blogiin. Tietenkin sitä miettii joskus, että vitsi kun muilla on sata kertaa hienompia kuvia, paremmat kamerat ja enemmän taitoa asetella sanansa oikein, mutta joku varmasti ajattelee niin sinustakin. Minä ainakin nostaisin Vuohenlinnan ihan ykkösten listalle ja jos blogikoteja olisi jaossa, muuttaisin teille ihan oitis.
VastaaPoistaMinä olen vaihtanut majapaikkaa, siis blogiosoitetta aina sen blogiahdistuksen myötä, nyt on menossa jo kolmas saapasjalan blogi. Yleensä se on liittynyt muutoksiin elämässä, on ollut luonnollista muuttaa myös blogiosoitetta.
Toinen blogi tuli yhteiseksi Puukenkämiehen kanssa, kun hän vihjaili liikaa siitä mistä voisin päivittää ja tuntui aina olevan selän takana antamassa hyviä ideoitaan. Olen pitänyt siitä, että on kaksi majaa, toisessa on torppatilanteen päivitystä ja kotielämää, toisessa sitten jotain henkilökohtaisempaa ja omituisempaa, enemmän omaa. Jotkut lukevat molempia, toiset vain toista ja hyvä niin.
Oikeaa lopettamista en ole koskaan miettinyt ihan täysin vakavasti, niin rakas on harrastuksesta tullut ja niin hienoja ihmisiä olen sen kautta tavannut.
Kiitos kaunis Tuikkis, kehut lämmittävät! Ja ehkäpä juuri tämä blogin muuttuminen ja kehittyminen on nyt mielestäni jossain murroskohdassa, että aprikoin vaihtaako osoitetta ja tyyliä hieman vaiko jatkaa tätä, ja millaisena. No, ajatus selviää aikanaan. Oletko saanut vanhat lukijat mukaan aina uuteen osoitteeseen vai seuraatko lukijoiden liikkeitä? Huvittavaa muuten, että juuri tämän postauksen aikana, on joku lukijoistani lähtenyt pois ;D
PoistaKyllä ne rakkaimmat seuraavat ja sehän se tärkeintä onkin, viis muista. Aloitin vuonna 2008 ja sieltä saakka on mukana kulkenut ihmisiä. Jos joku sitten karisee kyydistä pois, tulee aina uusia blogiin eksyneitä. En oikein usko noihin lukijatilastoihin, kun niissäkin saattaa olla paljon sitä, etteivät ne ensimmäisinä rekisteröityneet enää käytä samaa tiliä tai lue blogia, mutta hahmo jää sinne listalle keikkumaan.
PoistaOletko instagramissa? Minusta se avaa ihan uuden maailman kuvien ottamiselle. Itse ainakin olen aktivoitunut kuvailemaan paljon enemmän instan myötä - kun ei tarvita pitkää stooria kuvan takaa, vaan pelkkä kuvaan tallennettu hetki riittää. Suosittelen!
VastaaPoistaKannustan sinua jatkamaan ihanaa blogiasi omassa tahdissasi!
Olen välillä miettinyt tuota instagramia mutta jotenkin olen vielä päätynyt aina siihen, että se on liian "nopea" kanava mulle. Ilmaisumuotoni on kuitenkin vahvasti myös tämä kirjoittaminen ja tuntuu, että pelkät räpsyt olisivat jotenkin liian "irtonaisia" mulle. Mutta mä olenkin tällainen hieman hitaasti lämpiävä joten uskon, että joudun jossain vaiheessa tarkistamaan mielipidettäni ja tutkimaan asiaa paremmin, monet kun ovat sitä hehkuttaneet :) Kiitos kannustuksesta!
PoistaVälillä tulee itekin mietittyä samaisia asioita. Miksi tätä tekee, kenelle ja kuinka paljon haluaa antaa? Mä joskus ajattelin, että haluan pitää sisustus/remppa blogia, vaan nyt kun on kaks pientä lasta ja liuta eläimiä, elämä keskittyy pitkälti kaikkeen muuhun, kun sisustukseen. Mutta kirjotanpa sitte millon mistäkin, lukee ken lukee, ne sukulaiset ainakin.;)
VastaaPoistaJoo, näyttää olevan universaali pohdinnan aihe, huomaan nyt kun niin moni on aiheesen tarttunut. Ehkäpä tämän pohdinnan siis joutuu jokainen jossain vaiheessa tekemään. Onneksi sä olet jatkanut, niin taidan tehdä kuitenkin itsekin.
PoistaUskon, että toi "kipuilu" blogin merkityksen ja jatkamisen suhteen on jokaisella bloggaajalla aina silloin tällöin edessä. Mä oon myös ollut jo monesti ajatuksissani luopumassa blogista, mietin myös monesti, että jaksaako kukaan enää oikeasti katella mun juttuja, kun vuosia on kuitenkin jo neljä takana samaisessa blogissa.
VastaaPoistaSilloin pitää vaan perinpohjin miettiä, että onko bloggaaminen mulle vielä tärkeää ja kuinka valmis olisin siitä luopumaan. Miettiä ennenkaikkea sitä, mitä se blogi antaa sulle.
Mä oon tullut tähän mennessä aina siihen tulokseen, että ne joita kiinnostaa pysyvät kyydissä, vaikka postauksia tulisi harvimmillaan vain pari kappaletta kuukaudessa. Luen tuohon joukkoon myös itseni. :)
Sen verran tärkeä henkireikä ja "lapsi" se oma blogi kuitenkin on, että en siitä millään raaski luopua. Onhan se myös tavallaan portfolio. Käyntikortti monelle, ja mä olen saanut sitä kautta aivan huippujuttuja elämääni ja tutustunut upeisiin ja taitaviin tyyppeihin.
Toivon, että jaksat jatkaa omaan tahtiin bloggaamista. Oli sun jutut mitä tahansa ja kuvat millaisia hyvänsä, mä ainakin seuraan mielelläni. Mun mielestä tää on ihanan rehti ja elämänmakuinen (ärsyttävä sana) paikka. Harmittaa jos lopetat, mutta ymmärrän kyllä. Mieti silti mikä olisi sun "katumisasteikko" jos päätät lopettaa, että oisko ok vaikka kokeilla ensin höllätä ja päivittää silloin kun siltä tuntuu, ilman stressiä ja ihan vaan sulle, ajattelematta liikaa lukijoita (mitä kyllä tulee kuitenkin aina tehtyä). :)
Kiitos Nova Melina, oon iloinen sanoistasi ja että oot nauttinu blogin annista. Vertaistukenne tässä asiassa on saanut mut jo luopumaan ajatuksesta, että lopettaisin. Ehkä annan ajan kulua ja bloggailen silloin kun siltä tuntuu. Nyt taitaa olla vaan tällainen oma välitilinpäätöksen aika. Pidän blogistani (ainakin välillä :) ) ja se on myös ohjannut mua suuntaan missä olen nyt. Suurin anti kaikella tällä on ehkä ollut se, että koskapa olen asettanut ajatukseni alttiiksi yhtä aikaa niin monille erilaisille ihmiselle, on minun täytynyt päästää hieman itsekontrollia löysemmälle. Ihminen esittää kuitenkin aina hieman erilaisia rooleja eri piireissä, mutta tämä paikka on ollut omien ajatusteni esseetä niin, että en ole voinut suunnata sanojani vain tietylle tuttuvapiirille. Niinpä olen teksteissä ollut puhtaasti vain oma itseni ja saattanut ohessa kertoa melkoisen määrän ajatuksiani, joita monellekaan oman elämäni tutuista, en muutoin olisi kertonut. Niinpä uskon saaneeni tästä jopa itseluottamusta, olla täysin oma itsensä, mikä on lähes neljääkymmentä lähestyvälle ihmiselle oikein hyvä asia!
PoistaVoi ei! Ei harvennusta, eikä poikasista luopumista... :/ Ymmärrän kyllä syyt, mutta rehellisesti sanottuna sukeltaessani blogien ihmeelliseen maailmaan, sinun blogisi sai minut jähmettymään tuntikausiksi paikalleen ja mieheni oikein ihmetteli mikä siellä nyt niin kiinnostaa.. No Vuohenlinnan väki! Huomiot elämästä ovat tarkkoja yksityiskohtia, jotka usein saavat hymyn huulille. Omista poikasista vielä haaveilevana (lapsettomuustutkimukset alkaneet) saan aina voimaa tällaisista rosoisista ei niin täydellisistä pesäkertomuksista. Jos vähennät, älä ainakaan lopeta kokonaan. Eikä paineita täydellisyydestä. Mä en ainakaan jaksa lukea niitä blogeja missä tuhannen tuhat täydellistä kuvaa, muttei yhtään hassua ajatusta arjen komiikasta! Terveisin, hiljainen lukijasi.
VastaaPoistaVoi kuinka ihana oli lukea noin rehellinen vetoomus blogin puolesta! Olen ilahtunut, että sä oot saanu iloa täällä käynnistäsi, ja jopa että ajoittainen valitukseni lapsiperhe-elämän väsyttävyydestä, ei ole pelästyttänyt lapsista haaveilijaa :)! Kommenttisi saa mut ehkä piirun lähemmäs uuden postauksen tekoa, annoit ihanan lukijan näkökulman. Toivon isosti, että lapsettomuutesi syy selviää ja on hoidettavissa, ja vaikkei olisikaan, on keinoja saada lapsia onneksi olemassa. Onnea teille ja kiitos kommentistasi!!!
PoistaIhan tuttua mietiskelyä tämä kaikki. Omaksi iloksi aloitettu kirjoittaminen fokusoituu välillä muita palvelevaksi tilaustyöksi. Mutta ei siinäkään mitään, kunhan muistaa pitää linjan. Minulla se on kirjoittaminen. Välillä tekstin tuottaminen on työläämpää. Kuitenkin lopulta olen tyytyväinen, että näin vaivaa ja sain taas tuotettua jotain pysyvää, kuten itsekin mainitsit. Kuvamaailmasta olen Punaisen Pihlajan kanssa samoilla linjoilla; instassa voi valikoida ne itseä miellyttävät ja saada päivittäin kattauksen visuaalista antia positiivisella sävyllä.
VastaaPoistaOn ollut kiva tietää, että muutkin pohdiskelevat samoja. Mua itseäni hämää, ehkä mm. tuo, että mulla ei ole tuota linjaa. Olen joka suuntaan kurotteleva kaksonen, pidän monenlaisesta ja kiinnostun monenlaisesta ja sama näkyy omassa tuottamisessakin. Olisi paljon helpompaa, elämässä ja blogissa, jos osaisi rajata enemmän ja keskittyä olennaiseen. Mutta en kykene mokomaan. Siksipä sillisalaattia, katsotaan muuttuuko se miksikään...Instaa olen miettinyt ja hieman tutustunutkin nyt, ehkäpä sen käyttö auttaisi kirkastamaan bloginkin sisältöä. :)
Poista