TERVETULOA NITEET!

mummun kultainen asetelma

Mikähän siinä on, että sitä on tällainenkin enimmäkseen kotona vaikuttava, freelancer-osa-aikatyöläisen ja opiskelija-kotiäidin sekoituskin itseltään salaa, niin saakelin protestanttinen, että noudattaa arjessaan niin tunnollisesti yhteiskunnan eetosta ja aikataulua, ettei osaa omassa kodissaan sitten kuitenkaan täysin relata? Tähän ajatukseen päädyin siitä havainnosta, että taas kun on oikea loma, olen antanut itseni tarttua kirjaan. Jotenkin loma antoi siihen luvan. Mihin hittoon sitä niitä lupia kotonaan tarvitsee? En totisesti tiedä mutta jollain tapaa sitä itseltään salaa ajattelee, että ei kai sitä nyt päivisin lukea voi, kun hommaakin on niin että ranteet rutisee. Ettoset voi ottaa, koska muuten ei sitä toista puolta päivää jaksaisi enää painaa menemään. Mutta lukeminen, sehän olisi silkkaa huvittelua! Ja iltaisin (eli öisin, lasten nukkumaanmentyä) sitä ei yleensä enää jaksa. Tai vaikka fyysisesti jaksaisin, eivät aivoni ole jaksaneet keskittyä. Mutta tästä bloggauksesta tultua ihan harrastus, olen kuitenkin saanut iltaisin jotain pientä keskittymistäkin vaativaa aikaan, huomaan. 
                     
Mutta nyt se tapahtui, pitkällä lomalla arki oli niin kaukana, että kirja kulkeutui käteen ja unohdin oman elämäni pakot hetkeksi. Ja milloin tämä tapahtui viimeksi? Kesälomalla, mökillä. Niinpä kirjaan pysähtymisestä on näköjään tullut oikean loman merkki, huomaan. Olen viime vuosien ( lue: äitiyden) aikana joutunut jonkin kumman levottomuuden valtapiiriin, joka ei anna aivoille mahdollisuutta, rauhaa, nautiskella tuollaisella pakomatkalla arkena. Suoraan sanottuna tuon levottumuuden aiheuttaa kiire, jonka tämä elämäntilanne on luonut. Lehdet ja tietokone, jotka voi läpsäyttää kiinni siihen paikkaan kun joku huutaa, ilman että ne oikeasti jäävät kovin kesken, ovat jotenkin paljon helpompia arjen aikasilpussa. Kun melkein kaiken joutuu kuitenkin jättämään kesken, monta kertaa kesken tekemisensä. ”Äitii!” kuuluu kymmeniä kertoja päivässä ja minä riennän, äiti kun olen. Mutta noiden huutojen välit pitenevät päivä päivältä. Ja niinpä nyt joululomalla, olen päässyt arkikiireiltä ja huudoilta mielentilaan, jossa olen ahmaissut kirjaa, sen kanssa suklaata ja nauttinut. Ja elätellyt jopa toivetta siitä, että ajanlaskussani joku olisi muuttunut niin, että kirjat voisivat pikkuhiljaa palata elämääni, eivät vain lomiksi, vaan myös arjiksi, salaisiksi karkaamisiksi. Ja saatan olla jopa valmis tunteeseen, että kirjaan uppoutumalla saa paremmin levähdettyä, niiden avulla kun pääsee ajatuksissaan vähän kauemmas...

Mutta arki, kiireen jäsentäjä, olet silti hyvin tervetullut! Ehkäpä sinuun mahtuu jo kirjojakin, edes viikonloppuisin? 

Loppiaisen kunniaksi kuvissa viimeinen välähdys joulusta, jossa tänä vuonna viehättivät kullan ja ruskean sävyt.. 

p.s  hieman samoja ajatuksia angstailin edellisenkin vuoden alussa täällä...