KOLME SORMEA PYSTYSSÄ!

"Tupel-inkelii!!" 

(kuten hän itseään kutsuu, leikkiessään supersankari Super-Inkeriä, ja juoksee viitta hulmuten...)

Hän on kolme! Aika juoksee kuin syyllinen pakoon, lapsista sen näkee kipeän kirkkaasti. Kolme vuotta sitten ponnistin maailmaan tämän viimeisen risteymämme, ainoana hyvänä ja lempeänä synnytyksenäni, hypnosynnytyksellä. Kolme vuotta, kuinka lyhyt aika ja tyyppi jo kiipeilee omenapuissa ja puhuu kuin papupata. Hänen kanssaan on jo pitkään saanut käydä hyviä keskusteluja, ja joskus ipana kysyykin minulta kaksin ollessamme: "Äiti, mitä mietittäit...?" (kaksivuotias!)
Ensimmäisen sanallisen rakkaudentunnustuksensa Inkeri teki 2,5 vuotiaana illalla sängyssä unta odotellessa, senkin omalla hyvin tietoisella tyylillään:

-äiti, mä lakattan tua.
-niinkö?! Ihana kun sanoit sen, mäkin rakastan sua hirveästi - olet maailman ihanin tyttö!
-minä en ole tyttö vaan poika!
-aha, ai niin.
-tano te!
-mikä? Ai että sä oot poika?
-eiku te juttu! te lakattaa!
-ai: rakastan sua kultani maailman ihanin poika...?
-niin.

(pohjustuksena ed. keskustelulle: Inkerillä oli muutaman kuukauden vaihe, jolloin hän halusi olla poika ja muisti aina korjata asian jos hänet tyttöjen joukkoon luettiin.)

Eräs toinen lyhyt mutta hupaisa ja tytön tarkkaavaisuutta todistava juttelutuokio käytiin, kun löysimme Inkerin käsinukesta tahran.

minä: mitäköhän tossa on...
Iiki:  koilan pee.
minä: TÄH?!
Iiki:  te on koilan pee.
minä:  KOIRAN PEETÄ? ei kai...mistä sä...
Iiki:  on te! Koilan pee!

Kun äimistelin mielessäni miksi pieni lapseni puhuu koiran paskasta, tuli mieleeni, että muutamia VIIKKOJA aikaisemmin oli eteisen matossa koiran kakkaa, jota olin sadatellen siivonnut ja se jäi ilmeisen elävästi lasteni mieleen, silläpä he päiväkausia sen jälkeen aina osoittivat minulle, missä "koiran peetä" oli...

mainos ihan siviili-servettien käyttäjänä: Hemtexissä on tällaisia kauniita Elsa Beskowin servettejä sekä muitakin ihania Beskow-tuotteita... 

Inkeri on siis erittäin täpäkkä pieni leijonatyttö, joka osaa totisesti pitää puolensa sisarusporukassa. Jos kuopusta erehtyy syrjimään, saa nopeasti maistaa tirpan nyrkkiä ja kynsiä. Ja jollei hän satu saamaan puheenvuoroa suosiolla, huutaa Mutikainen: "HILJAA!! Minä puhun!!" tai "NYT MINÄ TANON!" ja sanoo sitten asiansa varmasti. Mutta pienimmäinen on myös hurjan paljon hellyyttä jakava, eläinrakas ja auttavainen ja niin iloinen, että tapaankin todeta hänen pudonneen vauvana iloliemipataan ;D

siinä se surullisen kuuluisa kakku nyt on, äidin tekemällä ja matkalla vielä hieman yksinkertaistetulla sateenkaari-päällysellä ;)...

Inkerin syntymäpäiville saapui kuitenkin vieras, joka pääsi myös juhlien keskipisteeksi. Elämäämme on saapunut nimittäin henkilö, joka saa vauvuudellaan meidät kaikki veteläksi, ihana siskontyttöni! Tuo vielä unelias nyytti, joka tuoksuu puhtaalle rakkaudelle, on saanut serkkunsa sekaisin onnesta.

Lähes itku kurkussa meillä kilpaillaan siitä, kuka saa pitää vauvaa sylissä ja auta armias jos toinen pitää pitempään! Serkkutyttö saa kyytiä aina nähdessämme, meitä on nimittäin neljä jonottamassa häntä nuuhkittavaksi ;D! 

Tuosta on jo kolme vuotta. Vasta kolme vuotta? Mihin ne menivät, millon vauvan tuoksu haihtui, milloin hän tarttui käteeni ensimmäisen kerran? Milloin käveli taakseen katsomatta, milloin heilutti ensimmäisen kerran eron merkiksi? Muistanko ne kaikki? Tartuinko itse niihin hetkiin? Tarttuisinko uudestaan paremmin? Jaksaisinko? En ole voinut välttyä miettimästä, kuinka pienimpäni on jo se, joka pitää vauvaa sylissään. Lapset kertovat kuinka paljon haluaisivat vauvaa meillekin ja pidellessäni tuota pientä elämää, haluaisin niin antaa periksi. (Noh, ehkä siinä pitäisi toisenkin vanhemman mielipidettä edes kysyä...) Mutta tiedostan myös voimieni rajallisuuden ja sen kuinka olen viimeisten vuosien aikana vanhentunut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen puristanut kaiken voimani jälkikasvuni onnellisen elämän eteen enkä jaksaisi olla heille enää tarpeeksi, jos antaisin itseni vielä uuden ihmisen rakentamiseen. 

Kolme on hyvä ikä. Hän pystyy ja uskaltaa monta asiaa. Antaa minun lukea lehden jo toisinaan ja nauttii jo enemmän kaltaistensa seurasta. Antaa äidin jo tunnustella vähän polkuaan äitiyden ulkopuolellakin. Ja mahtuu silti vielä syliin hyvin!