LEIJONATYTTÖ

Viikonloppuna vietettiin meidän pienen Elli Molla Inkerin 2 vee synttäreitä. Aika osaa juosta. Voi kunpa et juoksisi niin! Juurihan Kanelia oli samanikäinen, sössötti ja ikisi tuossa kiinni, ja nyt jo painuu kyläluutana pitkin naapureita, pyöräilee, pärjää ilman minua. Hermannin pienuutta on jotenkin vaikeampi muistaa, täytyisi katsoa videoita noilta ajoilta pitkästä aikaa. Onneksi niitä on, ihanasti ne palauttavat muistot eläviksi.
           Ristiriita on valtaisa, osa minussa odottaa, että lapset kasvaisivat, niin että saisin enemmän muutakin elämää taas. Ja toinen osa minua haluaisi painaa jarrut pohjaan, tietäen, että elän ehkä elämäni parasta aikaa juuri nyt. Tai ainakin moni vanhempi nainen on niin sanonut, eikä minulla ole syytä olla uskomatta heitä. Silloin kun lapset ovat pieniä, muuttaa se jokaisen siihen pyörteeseen pääsevän ja joutuvan elämän. Useimmiten ja eniten ehkä äidin. Sillä lasten usko, toivo ja rakkaus ovat vertaansa vailla olevia tunteita ja tiloja. Heidän kykynsä nähdä maailma juuri sellaisena kuin se on, ilman sidonnaisuuksia ja merkityksiä, on lumoavaa. Vilpitön usko ympäröivään maailmaan, näkyvään ja näkymättömään on jotain, mitä kasvettuaan ja samalla kadotettuaan ei voi saada takaisin.

Esa Saarinen on sanonut jotakuinkin näin: "Olen nähnyt paljon ihmisiä, joilla on sisäinen hehku päällä. Melkein kaikki heistä ovat kuitenkin alle 7-vuotiaita."

Sad but true.

Kuvat synttäreiltä ja taustalla näkyvän renoveeraukseni kokeneesta eteisestäkin.

Oikea remontti siis loppuu tällä hetkellä tuohon keittiön ja eteisen väliseen oviaukkoon. Kyllästyin vain katselemaan tunkkaista eteistä ja heilutin hieman sutia heinäkuussa sekä niittasin raidan tapettia seinään.