lauantai 13. huhtikuuta 2013

UNIKUVIA



kaunis pikkutyttöni, nukkui kaksi kesää päiväunensa RIIPPUKEINUSSA OMENAPUIDEN ALLA...



O on tehnyt hetken aikaa taas töitä niin, että piirtää illalla tai yöllä työhuoneessa vielä. Olen siis laittanut lapset jonkin aikaa yksin nukkumaan, O:n istuessa hommissa. Tänään olivat niin väsyneitä ja Kanelia itkuinen, että lupasin, että saavat jäädä sadun jälkeen isoon sänkyyn ja nukahtaa kainaloon pitkästä aikaa. Ja voi kuinka se olikin ihanaa!  



minä ja Inkeri päivätorkuilla Haikon kartanossa


Minä olen läheisyydenkaipuinen ja hellyyttärakastava ihminen. Ja niinpä nukuimme koko porukka perhepedissä viime talveen saakka. Välillä laidoilla on ollut jos jonkinmoisia sivuvaunuja mutta viimeisimpänä päädyimme vain laittamaan makuuhuoneen seinästä seinään runkopatjoja täyteen, että kaikki nukkuisivat hyvin. Ja nukutimme lapset aina viereen, itse nukkuvaa leikkien niin pitkään keskellään, että he nukahtivat.
             Reilu vuosi sitten aloimme kaivata vaatekaappia ym. huonekaluja makuuhuoneeseen ja tuumimme, että muutoksen aika oli ehkä tullut. Siispä Hermanni ja Kanelia saivat lastenhuoneeseen sängykseen toisen isäni kotoa tulleen huonekalun, sivustavedettävän puusohvan. Ajattelimme, että vierekkäin he saattaisivat nukkua eri huoneessa kuin me. Ja nukkuivatkin mutta voi mikä ahdistus äidillä oli ensimmäisenä iltana mennä tyhjään perhepetiin ”vain” pieni vauva kainalossa! Kirosin kun tajusin, että koko idea oli lähtenyt minulta. Suuren sängyn tyhjyys tuntui kammottavalta, pienet poikaseni (tuolloin 3- ja 5-vuotiaat) taivuteltiin ja suostuteltiin opettelemaan nukkumaan aivan toisessa huoneessa ja me muut kaipasimme heitä suuressa lämpimässä yhteispesässä. Tai no, ehkä Inkeri ei kaivannut tuolloin muita kuin äitiä ja säännöllisiä maitohörppyjään ja O:kin ainakin esitti viileää, mutta minusta järjestely tuntui yhtäkkiä aivan luonnottomalta! Olin hajottanut laumani! Poikaset kuuluvat siipien suojaan, miksi koskaan täytyisi oppia nukkumaan erillään?!! Mutta O:n psyykkauksella annoin järjestelylle mahdollisuuden ja pitäydyin lapsille esityksessä, että tämä järjestely oli hyvä idea.







Tosin se ei ollut. Kanelia on tähän päivään asti nukkunut elämässään ehkä tusinan verran öitä heräämättä. Eli joka yö hän näkee unia, kiljuu, itkee tai herää haluten viereen. Ja nukkuessaan lastenhuoneessa, piti minun joka yö HAKEA unenpöpperöinen itkevä tyttö viereeni, sen lisäksi, että heräilin imettämään. Muutama kuukausi tätä yritettiin, kunnes ostin lapsille huutonetistä vanhan Niemen tehtaiden kerrossängyn ja sänky ja lapset tulivat takaisin meidän makuuhuoneeseemme. Siellä kerrossänky on nyt viimeisen vuoden vaihdellut paikkaa, niin kuin lapsetkin. Silti Kanelia tulee joka yö keskellemme ja saa tullakin. Minä olen tottunut nukkumaan nipussa jälkikasvuni kanssa, O tosin kärsii hieman varpaista suussaan.
             Mutta nukutuksen olemme saaneet nyt viimeisten kuukausien aikana hyvään rutiiniin. Toinen meistä lukee isommille sadun isossa sängyssä ja peittelee heidät sitten omiinsa ja toinen antaa Inkerille iltavellin ja laittaa omaan pinnikseensä. Sillä Molla Muttinen on ensimmäinen heistä, joka haluaa mieluummin nukkua omassa sängyssään (joka on kuitenkin kiinni minun sängyssäni) kuin minun vieressäni. Muttisen vieressänukkuminen loppui kun imetyksestä luovuttiin vuoden iässä. Jotenkin tämä ei ihmetytä itsenäisen kuopuksemme kohdalla. Ja vajaa kaksivuotiaan kanssaan läheisyyttä tulee vielä päivän mittaankin paljon, kyllä sittiäinen sylissä viihtyy. Ainakin väsyneenä. Tai pöppyräisenä.


O ja Hermanni vauvan pullukkana, oi

Mutta toisinaan kaipaan lapsiani, kaikkia lapsiani haisteluetäisyydelle. Viereen nukuttaminen oli ihana hetki, usein ainoa hetki päivässä, kun vilkkaat ja vauhdikkaat lapseni olivat rauhallisina lähelläni, kosketuksessa. Ja siinä he olivat hiljaa, läheisyydestä nauttien yhtä paljon kuin minäkin. Hermannikin halusi usein, että paijaisin tai painelisin ”uninappeja” hiljaa korvasta. Teen minä sitä joskus vieläkin heille, omiin sänkyihinsä. Mutta kun nykyään ne menevät itse omiin sänkyihinsä, noin vain ihan reippaasti ja jäävät sinne ja minusta se tuntuu ison merkiltä. Eivätkö ne tarvitse äitiään enää?! Mitäs jos vielä yritettäisiin porukalla...?





5 kommenttia:

  1. Olipa sulonen postaus :)
    Meillä tyttö nukkui myös pitkään keskellä ja sitten sänky ihan kiinni meijän sängyssä. Ja oikeati nyt kun tyttö nukkuu omassa huoneessaan, niin äitillä on välillä ikävä. Isi kun lähtee reissuun niin sit nukutaan vierekkäin ja vaikkei tyttö ihan pieni enää ole niin silti nukkuvaa lasta on vaan niin ihana katsoa ja tuntea, että siin se on :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, ja niin se on, kyllä äitikin poikasiansa tarvitsee!

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus. Mikäpä on sen ihanampaa, kuin oma lapsi lähellä;)
    Minulla olisi sinulle pieni tunnustus blogissani.

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus :) Meillä esikoinen tuli monesti jossain vaiheessa yötä äidin ja isän viereen, kunnes pikkuveli alkoi öllöttää häntä . Pikkuveljelle tuli siis tapa kuolaisilla sormillaan unissaan lähmiä isoveljen naamaa... :D Huoneet sentään vierekkäin, vain ohut seinä välissä, olen lohduttautunut.

    VastaaPoista
  5. Ihania elämänmakuisia juttuja sulla ja kauniita kuvia :)! Blogissani on sulle haaste.

    http://mummonmokkielamaa.blogspot.fi/2013/04/haaste.html

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi...

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...