PRIMAVERA - KEVÄT

NAISTENPÄIVÄNKIMPUN JÄMÄT

Joutsenpariskunta on palannut järvelle ja viikonlopun kestänyt kevätsiivous on nyt tehty. Vallitsevaa tunnetta kuvaamaan, käytän naisellista ilmaisua: Ihanaa! Lunta tupruttaa mutta se olet sinä, kevät silti!

Talossa on mellastanut hiiriperhe ja vesirokko. Työt ovat alkaneet mukavasti, tosin heti ensimmäisestä viikosta meni päiviä kotona kipeätä jälkikasvua hoivaamassa. Ja sama meno taitaa jatkua alkavallakin viikolla...Tänään taisi olla jonkinlainen välipäivä kun Kanelia oli jo niin pirteä, että naapurin tytöt (jo sairastaneet) saatettiin pyytää kylään. Jälleennäkemisestä sikisi melkoiset kalaasit prinsessatanssiaisineen.

Figaron häiden soidessa pinkistä mankasta, pyörähtelivät he suloisuudessaan. Enkä hennonnut kieltää näppyisiltä prinsessoilta kultalaukkuani, hopealaukunkin kävin kaivamassa (you name it, I got it). Äidin torkkupeittoon, joka saksan prinsessalla on laahuksenaan, ei kyllä kysytty edes lupaa...
           Tanssiaisten jälkeen käynnistyi läpitalon kulkeva prinsessakulkue. Nuo elämän keväässään olevat pienet kuninkaalliset kulkivat pituusjärjestyksessä lippuja liehutellen, torvien soidessa, niin ylväinä ja rooleihinsa eläytyn, että näky oli tarpeeksi vaikuttava pysäyttämään olohuoneessa taistelevat teinimutanttininjakilpikonnatkin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta olin kovin onnellinen katsellessani tyttöjä.
              En muista oman prinsessavaiheeni olleen kovin voimakas (no nyt niitä kiiltäviä väskyjä kyllä jo löytyy...) ja olin alunperin ehkä jopa sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla (siis sellaisella ihan järkevällä, tasa-arvoa tukevalla tavalla). Mutta koska tuo prinsessailu alkoi ihan itsestään nostaa päätään jossain vaiheessa, annoin sen tietysti tulla. Ja vaikka olen yrittänyt karttaa vaaleanpunaista, olen myös huomannut pikkutyttöyden ajan olevan lyhyt. Pitäkööt ja nauttikoot vaaleanpunaisesta nyt kun vielä täysillä voivat! Ostin jopa pinkit pitsit mekon reunaan, jota Kanelialle ompelukurssilla ompelen. Tuskinpa esikoistyttöni niistä nauttiessaan pilaantuu.

Tämän geeni- ja mielipidevaikuttajan (nimeltään äiti) lisäksi lapseen vaikuttaa tietysti se ympäristö. Vahvimpana ehkä juuri ihan tuo lähiympäristö, joka meillä sisältää noita naapurintyttöjä. Jokaisessa perheessä on omat lempivärinsä ja -idolinsa ja nekös tarttuvat. Siinä ei paljon äidin maku enää paina. Ei ainakaan meidän tytöillä...Mutta, olen siis kallistunut prinsessuuden kannalle ja uskon harjoittaneeni tänään voimauttavaa valokuvausta kuvatessani tytöt prinsessoina! (Samaan aikaan Hermanni kavereineen teki sähkökojeita, paini ja kävi välillä kiusaamassa tyttöjä. Voiko touhu stereotyyppisemmäksi mennä?)

Illalla vesirokko vei kuitenkin taas voiton ja kellisti kuumeellä tämän pienen penterin (Inkerin suussa prinsessa on penteri). Onneksi hän sai tänään iloisen päivän isompien tyttöjen seurassa tanssiessaan. Huomenna taitaa taas kantoreppu kutsua Muttista...

              mutta vaikka kulkisit raskas reppu selässä tahi 

ikäänkuuluva prinsessavaiheesi olisi ohitettu jo 80-luvulla:

            ALWAYS REMEMBER TO WERE YOUR INVISIBLE CROWN!

(en voi olla mainitsematta, että jos koskaan menet Firenzeen, näe vaiva jonottaa Uffizin galleriaan. Siellä säilytetään Botticellin maalausta Primavera, joka kuvaa kevättä. Teos ja muutkin renesanssitaiteen maalaukset tekivät minuun suuren vaikutuksen, mm. ehkä siksi, että odotin tuolloin esikoistani ja tuon ajan kuvataiteen aiheissa näkyy vahvana äiti-lapsi teema.
 Uffizissa löytyy myös Botticellin ehkä hieman kuuluisampi, mahtava Venuksen syntymä-taulu ja lukematon määrä muita renesanssitaiteen pääteoksia.)

VARHAINEN KEVÄT

Varhainen kevät. Ja käsittämätön talvi. O sanoi tehneensä lumityöt kaksi kertaa!? Ja nyt kevät jo tuli kynnyksen yli, tänään ensimmäistä kertaa ihan toden teolla. Ei vain vienona kosteana tuoksuna ja lintujen lisääntyvänä lauluna vaan niin silmittömänä pilvettömänä aurinkoisena taivaana, että se tunkeutui pitkästä aikaa sisälle, keskelle taloa asti.

Alkuvuosi on kulunut pitkäjänteisyys-yritysten ylläpitämisessä. Nämä viimeiset vuodet, jotka ovat menneet pesiessä, ovat saaneet minut väsyneeksi, lyhytjännitteiseksi, hajamieliseksi. Kieltäydyn ajattelemasta itseäni laiskana, vaikka en saa asioiden päästä kiinni. Lapset ovat kaikkeni mutta vievät myös kaiken liikenevän energiani. Ne hetket, jolloin olen hereillä ilman heidän puhettaan korvissani, ovat lyhyitä, enkä jaksa yleensä tarttua mihinkään, mitä en voi lopettaa koska vain. Tartun lehteen enkä kirjaan, katson tietokonetta enkä elokuvaa. Ja koska en saa aikaan oikein mitään pysyvää, tuntuu olo välillä jotenkin turhalta. Äideille tuttu tunne, kaikki mitä teet, on jollain tapaa kohta tehty tyhjäksi - siivo on sotkettu, puhdas pyykki likastettu ja ruoka syöty. Mistään tekemästäsi ei jää jälkeä muuta kuin muistiisi, joka sekin on väsymyksestä hatara. Eikä näin ollen mikään enää illalla kerro, että olet uurastanut päivän. Olen joskus kyynisyydenpuuskassani todennut, että elämä on työleiri. Ja niinhän se on, velvollisuuksien kehä, mutta niin sen tietenkin kuuluu ollakin. Muuten helppous, tekisi olemisen tyhjäksi.

Olen siis päättänyt auttaa itseäni muutamalla hyvin proosallisella projektilla, joiden hm, vähintään pitkällesaaminen piristäisi kovasti kolhiintunutta itsetuntoani sen suhteen, että todellakin pystyn vielä viemään jonkin projektin eteenpäin. Homman nimi on "do more of what makes you happy" , niinpä olen vihdoinkin päättänyt potkaista itseäni takalistoon mm. käsitöiden teon suhteen. Ompelukurssi antaa äiti-ihmisellekin luvan ommella muutaman tunnin putkeen, ihan rauhassa, ilman kenenkään sormia siellä neulan alla ja jatkuvia huutoja selvittämään kuka on räkänokka, "nirkka-nokka" (Marikista Inkerin omaksuma nimittely), tuhma-tyhmeli, vessanpytty ja kuka löi ensin...


Tässä ensimmäinen valmistunut ompelus - peitto tytöille lukunurkkaukseen. Siitä tuli aika kiva, tein napitkin itse.

Kotona olen aloittanut, en vähempää enkä enempää kuin villatakin, tosin Inkerille, ja Inkerille juuri siksi, että hän on perheen pienikokoisin. Mutta satun olemaan sitä laatua neuloja, että ohjeidenluku ja muukin silmukoiden laskeminen on ponnistelua ja niinpä ohjeen pitää olla ihan vaan lähinnä oikeaa tai nurjaa. Olen kerännyt ihania yksinkertaisia neuleita pinterest-boardilleni mutta nopeamman neulenautinnon saakin iltaisin juuri kuolaamalla noita kuvia kuin kilisyttämällä puikkoja itse.
                     Juuri tätä dilemmaa vastaan yritän taistella omalla tekemiselläni. Nykyinen long-term väsymykseni on saanut muotoja, joissa helpon levähdyksen arjesta saa nopealla visuaalisella nautinnolla, joka kuitenkin syrjäyttää tekemisiä, joita noin periaatteen vuoksi kuitenkin kannatan. Eli mm. käsityöt, hitaasti tekeminen ja juuri tekemisestä, eikä vain valmiista nauttiminen. Kuinka peevelin kauan vielä mumminikin jaksoi seinäryijyään tehdä? Niin kauan ettei kenenkään nykynaisen kärsivällisyys siihen enää riittäisi, omani etunenässä...
                    Noh, asia ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen, ajat, tavat ja tarpeet ovat muuttuneet mutta osa minusta silti inhoaa omaa kärsimättömyyttäni ja lyhytjänteisyyttäni. Ja käsitöiden tekeminen, summa summarum, on hlökohtainen projektini keskenolemisen ja hitaastitekemisen sietämiseksi. Mutta tuossa noita ihania lankoja vieläkin irvistelee kerällä, ja villatakki nyt luonnollisestikin edistyy hitaasti. Koska en meinaa jaksaa tehdä sitä enää lasten nukahdettua...  ehkäpä sitten ensi syksyksi? :)

Olen myös alkanut tanssimaan, saadakseni ruumiini takaisin itselleni. Raskaudet on nyt raskailtu ja haluan nauttia fyysisyydestäni uudestaan, ja vielä pitkään. Tosin vielä iltaiset tanssit ja jumpat ovat väsyttäneet niin, että olen kaatunut niiden jälkeen lasten kanssa yhtä aikaa sänkyyn enkä ole ollut hereillä esim. bloggaamaan. Eikä oikein ole ollut sanottavaakaan. Vaikka olen kyllä toisaalta aloittanut lastenkulttuuriblogin, jota olen muutaman postauksen verran silti kirjoittanut. Linkki siihen sivupalkissa nimellä LAKUsta (LAstenKUlttuuri), Tiks auki lastenkulttuuri! Kirjoitan meitä koskettaneista lastenkulttuurikokemuksista ihan vapaasti, ja hommaan saa hyvin matalalla kynnyksellä tulla mukaan, joko ihan kirjoittamalla postauksen ja lähettämällä sen mulle meilillä julkaistavaksi blogissa, tai ihan vain keskustelemalla aiheesta komenttilootassa. Täytyy vielä saada tuo blogi johonkin oikeaan kontekstiinsa, että se saisi lisää lukijoita.

Että olenhan siis kyllä tehnyt alkuvuoden aikana useaakin omaa, ilahduttavaa asiaa, jotka saavat minut lähemmäs itseäni. Ja nyt vielä päättyy tämä täyspäiväinen pesiminenkin - aloitan ensi viikolla uudessa osa-aikaisessa työssä. Sen, viekö vai tuoko se voimia, jää nähtäväksi. Sillä nämä ipanat vaativat silti saman ison osansa äidistään...

Minut ja Inkerin kuvasi tänä iltana Kanelia:

Ai niin, aloin minä kerran jo viikko sitten teille kirjoittamaan mutta istahdettuani yömyöhällä teekupin kanssa koneen ääreen, kippasinkin kupilliseni, osimoilleen puoli lt. teetä näppikselle. Kone kyrvähti luonnollisesti heti. Pahin painajainen oli siis tapahtunut ja "juuri kun olimme ostamassa ulkoista kovalevyä"! Varmuuskopioita ei siis ole missään. Alun hyperventilaatiokohtauksen jälkeen päätin, että koneen sisältöhän kaivetaan esiin vaikka se maksaisi mitä. Tärkeimpänä pelastettavana poikastemme koko lapsuus valokuvina...Asian hoito on kesken. Mutta tämä uuden koneen kanssa samalla ulalle virittäytyminen on taas niin hidasta. Mutta kyllä tämä tästä...


Näillä pirteillä terveisillä, kompleksisesta naisen elämästä, toivotan myöhästyneet naistenpäivä-terveiset kaikille kanssa-eevoille!

HAASTEELLISTA SILITETTÄVÄÄ

Olen ollut kelvoton. Monessakin asiassa, mutta eritoten haasteisiin vastaamisessa. Sain viime vuonna monta mielenkiintoista haastetta ja totinen aikeeni oli tarttua niihin, mutta toisin kävi. Tänä vuonna aion olla kaikin puolin aikaansaapa ja energinen ja tarttua haasteisiinkin tuoreeltaan.

Tänään lyönkin kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja otan näppäinten alle Tessan ja Micun haasteet. Vehkosuon emäntä peräänkuulutti huushollauksen laiminlyöntejä, auts. Myönsin heti kättelyssä, että uunin putsaus (myös mikron) on minunkin akilleen kantapääni. Mutta ollakseni omaperäisempi ja totuudenmukaisempi, on tällä Vuohenlinnan nuorella emännällä myös yksi toinenkin ankea kotitaloutensa laiminlyönti. Tässä se tulee: en silitä. Tai silitän harvoin, todellisen pakon edessä. En tiedä miksi. Silityshän on varsin siistiä puuhaa. Mutta ollessani hieman laiska talousihminen, teen asioita usein vain pakon edessä (lue: siivous vain vieraiden tullessa jne...). Eli teen vain sen mikä on ihan pakko ja silitys harvoin on. Vaatehuollon yhteydessä panostan siihen, että vaatteet laitetaan suoraksi kuivumaan ja laskostellaan hyvin, suurimpaan osaan vaatteita tämä riittää. Mutta sitten tietysti on vaatteita, jotka ihan oikeasti tarvitsisivat silitystä, jota minä en hitokseen saa tehtyä. Niinpä silitettävien vuori kodinhoitohuoneessa kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja niin rehellinen en kehtaa olla, että kertoisin kuinka kauan se on kasvanut. Viittaan aikaan vain sanomalla, että myönnän muutamien lastenvaatteiden jääneen pieneksi, odottaen silitystä pinossaan. Noin, tulipas kevyt olo...

Enkä edelleenkään aio rumentaa blogia näyttämällä kuvia ryppyisistä vaatekasoista tai sotkuisesta kodinhoitohuoneesta. Sen sijaan pistän kuvitukseksi kuvan poikineen vessa-suihku-kodarista, käsittäen kuvan kodarin tasosta, jonka poikkeuksellisesti raivasin kesällä tyhjäksi silitettävistä. Nyt tilanne on taas ihan toinen (toisin sanoen tasoa ei näy...) (BTW, periaatteessa inhoan sanaa kodari mutta alkuperäinen on niin epäkäytännöllinen ja varsin tylsä sekin.)

Tähän liittyen, tiedostan toisaalta, että on varsin itseriittoista kuvata omaa kotiaan. Mutta silloin harvoin kun sen siistiksi on saanut, on ihana saada tuokin näky talteen (mitä se sitten kertookaan siivoustaajuudesta...). Ja kuvista saattaa olla myös arvaamatonta iloa joskus. Kuvien puutteeseen tästä talosta, olen nimittäin törmännyt myös nyt kun tätä lapsuudenkotiamme olemme remontoineet. Vaikka perheeni asui tätä taloa melkein 30 vuotta ennen minun uudelleen tähän muuttoani, ei joka ajasta meinaa ajankuvaa sisätiloista löytyä. Toki kuvaamista ei todellakaan harrastettu aiemmin filmikameroilla niin paljon kuin nykyään ja kodin kuvaaminen itsetarkoituksellisesti tuskin oli muotia. Niinpä vaalin vain muistoja tietyistä verhoista, kalusteista tms., koska kuvia niistä ei ole - kuvia ei ole edes kaikista huoneista!

Ja nyt siihen toiseen haasteeseen. Micu jatkoi minulle haasteen top5-jutuista. Hänen keksimänsä otsikot olivat

1. Lempiväri sisustuksessa
2. Design-esine/huonekalu, joka ei ikinä tule meille.
3. Hurmaavimmat henkilöhahmot TV:ssä
4. Suosikki leivonnassa
5. Blogisuosikit

näistä jokaisesta keksittyäni omat viisi vastaustani, on vuoroni keksiä uudet viisi kategoriaa ja osoittaa ne seuraaville viidelle blogille, uh.

1. Lempivärieni viiden kärki sisustuksessa...noh, huomanette, näistäkin kuvista, että vaikka kuinka pidän väreistä ja ihastelen kauniita tapetteja, on tausta kuitenkin lopulta useimmiten valkoinen. Se on rauhoittava, valoisa ja kaikki muut värit seurakseen salliva. Toinen lempivärini on tuo turkoosi/vaalea sininen tai vaalea vihreä eli veden värit, raikkaat, ilmavat, luonnolliset mutta eivät liian päällekäyvät. Näiden rinnalle laitan melkein useimmiten jostain kumman syystä jotain punaisen sävyä, kaikkia muita kuin kirkaanpunaista. Eli vaaleanpunaista, viininpunaista tai roosaa. Imelää mutta totta. Neljäs värikokonaisuus ovat ehkä tummat murretut värit mutta näitä on enimmäkseen olohuoneessa. Ja uusimpana sellaiset puuteriset 50-luvun pastellit, joita hieman tuohon uuteen lastenhuoneeseen yritin hakea. Eli tuossapa ne tuli, melkein kaikki värikartan osiot! Melkein kaikki siis käy paitsi perusvärit. Niitä fanitin pitkään mutta sain tarpeekseni, liian hyökkäävää nykyiseen makuuni.

2. Unikko-kuosi! Jos jotain on tupattu liikaa niin sitä. Kuosi, josta on tehty maailmassa ihan kaikkea televisionkuorista kävelysauvoihin, on jo aikaa sitten ylikäytetty. Toinen mitä en kotiini halua, ovat kaikenmaailman status-esineet eli "puiset ruotsalaiset koristeapinat" ym. (älkää kukaan apinanomistaja loukkaantuko). Neljänneksi, en ottaisi edes vessanseinälle tekstitaulua "Keep calm and...jotain" - se on myös nähty jokaisessa muodossaan nyt ihan joka paikassa... Viidenneksi, en ottaisi seinällemme minkäänmoista latinalaista tai muunkaankielistä tekstitarraa. Yhteenvetona siis, en halua mitään mikä on muuttunut trendiksi. Omasta mielestäni asian kiinnostavuus on silloin jo ohitettu.

3. Hurmaavimmat henkilöhahmot tv:ssä...tämä on nyt siinä mielessä hankala, että en katso enää tv:tä melkein ollenkaan. Se on oikeastaan vähän sääli, sillä kyllähän sieltä paljon mielenkiintoistakin tulee. Mutta tuntuu, että useimmat mielenkiintoiset ohjelmat tai sarjat tulevat juuri tuossa klo 20-22, jolloin on eräiden kolmen iltatoimet ja nukutukset, joten...ja sitten myöhemmin olen mieluummin koneella tai luen.

4. Suosikki leivonnassa on rahkapiirakka. Meillä tulee noita viinimarjoja niin, että niistä en helppo tehdä tuo rahka- tms. piirakka muropohjan päälle. Tämä sarkastinen leivontakertomus rahkapiirakan teosta viime kesänä, sai sellaisen suosion täällä, että ihan säikähdin - en todellakaan tehnyt sitä ohjeeksi muille! Meillä oikeasti unohtui piirakka uuniin liian pitkäksi aikaa ja kummasti se silti oli ihan syömäkelpoinen. Ja usein, kun korvaan rahkan jugurtilla tai muulla, siitä tulee liian löysää tms. mutta syömme sen halulla silti. Toivottavasti antimartta ei pilannut reseptinpoikasellaan kenenkään kokkaustuokiota...? Eli tämmöinen kokki täällä. Muulloin kokeillaan milloin mitäkin löytämääni reseptiä, yleensä aina jotain uutta sillä mitään en muista ulkoa ja kaksonen kaipaa aina uusia elämyksiä!

5: Viisi blogisuosikkia tulee tässä:

- Wanhan Wallankumous
- Alussa oli Vehkosuo
- HUVIlassa
- Niinan unelmia
- Souvenirs
- Omppula
- Kirjatoukka ja herra Kamera

oho, tuli seitsemän. No, menköön. Lintsaan nyt se verraan, että en jaksa keksiä uusia vaan jatkan nuo samat Micun keksimät eteenpäin ja noille mainitsemilleni blogeille. Tässä on oma hommansa eli tarttukoot haasteeseen ne jotka ehtivät.

ELÄMÄ ON LAITTIA

light = valo, kevyt.
present = nykyhetki, lahja.

Leipäkin leivottiin. Valonsäteitä on jo niin, että kyllä tässä taas jo kelpaa...

NAIVISMIA

Tää porukka jaksaa hämmästyttää mua. Joka päivä joku lohkaisee jotain lapsen logiikallansa, tekee jotain hassua tai piirtää jotain ihanaa. Joka päivä mä yritän jonkun kanssa pitää pokkani, koska se sanoo jotain niin ihanan lapsellista, mille ei tietenkään sais nauraa. Ja koko ajan pitäis olla livenauhotus päällä, että ehtis saada ne asiat talteen, niitähän ei muista sitten enää kun vihon ja kynän ääreen ehdit..

Mä olen aina ajatellut, että sitä omaa huvittuneisuuttaan ei saisi näyttää lapsen kertoessa omia huomioitaan elämästä, eihän lapsi tiedä olevansa aikuisen mielestä humoristinen. Yritän varoa reaktiollani lapsen ajatuksen vapauden lukitsemista. Siksipä usein, olen hengittämättä, kuuntelen, ynähtelen ja toivon, että hartiani eivät hytkyisi sisäisestä naurusta. Tiedättehän, kun sitä näkemystä tulee ja tulee ja fysiikan lait saavat kyytiä.

Lasten taiteessa pätee sama. Jatkuvalla syötöllä syntyvät piirustukset sisältävät tuota mikä-mikä-maata ja kertovat myös lapsen tunteista. Viime kesänä O:n ollessa pitkillä työrupeamillaan, piirsivät Hermanni ja Kanelia ikäväänsä piirustuksiin isille. Ja kuinka kuninkaallisena tyttäreni minut näkeekään, aina kruunu päässä!


(sori kuvien surkea laatu...)

joskus tosin letit:

muutenkin ehkä juuri Kanelia on osoittanut eläväistä mielikuvitustaan piirustuksissaan parhaiten.

Hermanni piirustukset ehkä poikamaiseen tapaan sisältävät enemmän konkretiaa mutta myös lämpimiä tunteitaan.  Tämän piirustuksen saatuani olin nimittäin iki-onnellinen: piirustuksessa yhdistyivät maailman paras juttu legot ja äiti! Ekaluokkalaiseni siinä miettii äitiään sydänten kera ja kiipeää noita legorappusia pitkin sitten itse luokseni! xxxooo

Tässä vielä pari...

Ninjagot...jollei joku tunnistanut...

Kane on myös piirtänyt viime aikoina mm. perheemme pingviineinä, nauravan hevosen, Mato Matalan seisomassa yhdellä jalalla ym., piirustuksia tulee n. kolmen kappaleen päivätahtia. Mutikainen tietysti ja onneksi ottaa mallia isosiskostaan ja Hermanni piirtää paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita. (Maalaaminen on viime aikoina ollut hieman no no, Inkerin kun on hieman vaikea käsittää siveltimen reittiä vesi-värinappi-paperi. Epäsynkka tässä järjestyksessä kun saa isommat nopeasti raivoihinsa, ja kaiken muuttuessa pian mustaksi ja ruskeaksi on jälkiä sitten pesty seiniä myöten. )

Mutta ei tässä vielä kaikki, nappasin vain kuvan muutamasta seinällä olevasta tuotoksesta mutta ehkä hersyvin sisältö on tuolla pinossa, joka odottaa näyttelykuraattoria. Joka siirtää urakkaa joka päivä. And the daunting task keeps on getting bigger... 

Luovaa loppukuuta lukijani!

VINTAGE HOME - VUOSIKERTAKOTI

Tämän vuoden vuosikertaa tulevat olemaan nuo uudet portaat. O reipastui remonttihommiin heti vuoden alkajaisiksi ja alkoi tekemään uutta kulkua yläkertaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kohta kolmen vuoden ajan käytetty tikaskäynti loppuu ja lapsetkin pääsevät katsomaan minkälainen yläkerta heidän kodissaan on! No, yläkerrassa on tähän saakka ollut vain O:n työhuone ja toinen huone ihan varastona, joten on ollut ihan kätevää etteivät lapset ole päässeet sinne. Portaiden paikkaa siis vaihdettiin kulkemaan keskellä taloa niin, että nyt molempiin yläkerran huoneisiin tehdään omat sisäänkäynnit - luultavasti yläkertaan tulevat lopulta tyttöjen huoneet. Vinttiä portaiden kohdalta purkaessa löytyi sieltä tuo suuri käsinsolmittu itämainen matto. Neljäkymmentä vuotta siellä maattuaan matto on joistain kohdista hieman hapertunut ja mustunut mutta pesulasta vakuuttivat, että sitä kannattaa yrittää pestä ja korjata.  

Ihanana inspiraationa remppasuunnittelijalle toimii tuo Vintage Home -kirja. Rönsyilevän ihanat kukkakuviot kuiskivat kesää talven keskellä ja "kauneudelle ahne silmä" (kuten Aamulehden toimittaja tässä eräänä päivänä asiansa ilmaisi) nauttii. 

Tässäpä muuten eräs oma vuoden takainen vintage floral disainini, päälystin vanhan kulahtaneen pirtin penkin kukikkaalla kankaalla, lakkaamalla sen kiinni penkkiin.  

Nämä alkuvuoden lumet ja pakkaset ovat luksusta. Tavallinen talvisää, mutta tällä hetkellä sitä todella osaa arvostaa. Kylmyys ei haittaa, vaikka ulko-oven eteen täytyy tempaista samettipeitto sohvalta vetoa poistamaan ja "likoille" pukea villapaidat ulos. Mutta ovathan nuo kieltämättä melko söpöjä pursiseuralaisia noin merimiespaidoissaan!

Pakkasten paukkumista!