BESKOW JA MUUT ELÄMÄNI NAISET

Stressipiste on päässyt joulukuun aikana nousemaan liikaa mutta tällä kertaa se ei johdu yksinomaan joulusta. Myös oma koulu ja työt, sekä O:n tiivis työtihentymä on saanut aikaan sen, että yksinhoitaen juniorikuoron perusmenot, kaverisynttärit, lääkärit, harrastukset joulujuhlineen ja koulun pikkujoulut, joulukirkot ym. ovat saaneet voimani hieman vähiin. Kaikki kun vaativat hieman jotain lisäjärjestelyjä arkeen. Tunnit (joka on myös hyvä leffa) eivät meinaa riittää. Onneksi tähän vuodenaikaan on glögiä ja suklaata, ym. naisihmisen piristettä, joita nautittuaan voi myös huomata sellaisen kummallisen seikan, että tällainen neljääkymmentä lähestyvä emäntä ei näköjään voikaan enää nauttia edellisiä ihan ilman sivuvaikutuksia jossain päin kehoaan, erikoista...Mutta onneksi noita huolia varten on uusi vuosi!

Tällä viikolla olen onneksi saanut nauttia myös sekä päivällisen että pikku brunssin samassa pöydässä ihanan ystävän kanssa. Viikonloppuna saamme vielä lisää hyvää seuraa, sillä pidämme Kanelian kummitapaamisen sunnuntaina - saan siis tavata tällä viikolla suurimman osan elämäni ihanista naisista!

Olen myös pröystäillyt ja ostanut itselleni joululahjan. Näin se onnekas vahinko pääsi käymään: Meillä oli jo ennestään yksi setti ihania Elsa Beskow´n joulupalloja ja Hemtexin ohi kävellessäni, kävin katsomassa, raaskisinko ostaa moisia lisää. Puljussa sattui olemaan kanta-asiakaspäivät ja 25% kaikesta. Niinpä toinenkin setti palloja päätyi mukaan, enempää noita ei taida ollakaan.

Beskow´n kuvitus, kuten mm. toisenkin ruotsalaisen kuvittajan John Bauerin ominaisin kädenjälki, yhdisti usein lapsia, luontoa ja mystiikkaakin herkällä viivalla ja vesivärein. Nuo kuvituksen elementit vetoavat minuun niin, että kun moisia ihan arkiesineisiin yhtäkkiä tulee, on niiden vastustaminen todella hankalaa. Niinpä annoin mieliteolle periksi ja ostin itselleni Beskow´n mukin, täti sinipunaisen! Nimesin se tietenkin joululahjaksi, itselle ja päätinpä olla yhtä kerskaileva ja ostaa ne muutkin itselleni syntymäpäivä- ja joululahjoiksi, yhden kerrallaan. Noita korvallisia mukeja on vajaa 10 erilaista. Ne ovat hieman liian isoja lapsille mutta juuri täydellisen kokoisia maitokahveille!

Paljon joulukahvia, glögiä ja suklaata teidänkin aatonaaton aattoihinne!

RAKKAIMMAT ESINEENI

Sain joku aika sitten Marttilan tilalta haasteen, esitellä 7 rakkainta esinettäni. Luulin homman olevan helppo mutta olen vaivannut asialla päätäni viimeisen parin viikon aikana yllättävän paljon. Hyvä niin, nyt ei tule tulipalon sattuessa sännättyä pelastamaan vääriä esineitä, sillä itselle rakkaimmat ja tärkeimmät ovat nyt selvillä.

Aivomassaa vaivattuani olen päätynyt ajatukseen, että pääpiirteittäin kategorioita on kolme: taide, muistot jo edesmenneistä rakkaista ja muut (eli itse hankitut tai saadut) esineet. Viimeiseksi mainitsemani tulevat kirkkaasti viimeisenä.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat kuvataide ja kirjallisuus. Ne ovat polkuja ulos, ulos kodista, ulos itsestä. Ne ovat Narnia ja Nangijala, mahdollisuus livahtaa pienestä raosta johonkin muualle, toiseen maailmaan. Taidetta tehdessään joku on viettänyt niiden parissa paljon aikaa ja vuodattanut taiteeseensa ison määrän ajatusta tai tunnetta. Siksipä taiteeseen syventyessään, pääsee niiden kautta muualle, joko pakoon läsnäolevaa hetkeä, tai ihan vain seikkailulle, jos sellaista kaipaa. Saman tekee kaikki taide, esim. elokuvat ja musiikki, mutta kotonamme on eniten ja näkyvimmin kahta ensimmäistä.

Olen ostanut itse paljon julisteita ja taideprinttejä, sekä kitsch-taidetta ja taidetta kortteina mutta en voi sanoa niitä minulle rakkaiksi. Rakasta minulle on oikea kuvataide, jota meille on siunaantunut enimmäkseen perittynä. Äitini isä oli harrastelijamaalari ja sai oppiaan ystävältään, sotkamolaiselta kuvataiteilija Jaakko Leppäseltä. Leppänen maalasi mm. äitini muotokuvan muutamaan kertaan ja käytti häntä muutenkin mallinaan. Niinpä Leppäsen töitä päätyi äitini isälle, sitten äidilleni ja nyt minullekin. Osa öljyväritöistä on myös äitini isän, Jouko Ahon maalaamia, tuossa rivissä viimeisenä myös O:n lavastaja Yrjö Tapperilta saamansa luonnos lavastuksesta Viimeiset kiusaukset -oopperaan. Sen lisäksi siis, että taulut ovat portteja jonkun muun maailmaan, muistuttavat siis monet näistä rakkaasta "ukastamme". Näin ollen ne kuuluvat kahteen ensimmäiseen kategoriaan.  

"Ukka" teki myös erilaisia puuveistoksia, minulla on muutamia niistä sekä työkalujaan, joita hän noita tehdessään käytti.

Kirjoistamme, itse hankituista ja perityistä, on hyllyssämme vasta murto-osa. Suurin osa on vieläkin laatikoissa, koskapa olohuoneemmekin odottaa remonttiaan emmekä aio purkaa kaikkea vielä sinne. Mutta nuo muutamatkin, sekaisin järjestellyt niteet luovat kotiimme turvaa ja tunnelmaa. Olemme ajatusten ja tarinoiden ympäröimänä, emme tyhjässä tilassa, emme yksin. 

Kaikista rakkaimpia kirjoistani ovat vanhempieni kirjoittamat kirjat ja niiden omistuskirjoitetut kappaleet sekä vanha ja järkälemäinen perheraamattu, jonka sain mummiltani rippilahjaksi. 

Edesmenneistä rakkaistamme muistuttavat myös onneksemme monet huonekalut.

Isäni kotoa on peräisin kaksi, tämä peilipiironki:  

ja isäni isoisän tekemä puusohva.

Tämä nojatuoli kuului O:n mummolle eli "isomummolle", ihanalle, luovalle, rohkealle ihmiselle, joka kuoli samana keväänä kun muutimme Vuohenlinnaan. Tuolin hän kuitenkin ehti antaa meille jo aiemmin ja on ihana lukea iltasatua tuolissa, jonka tietää kuuluneen hänelle.

Tämä eleetön pieni hylly on peräisin kenkäkaupasta, jota äitini äiti eli mummi piti Sotkamon torin laidalla kälynsä kanssa joskus muinoin. Hylly on asustanut Vuohenlinnassa jo vanhempieni tänne muutosta lähtien, siis nyt 40 vuotta, ja saa asustaa edelleen. Uskalsin päivittää sen tänne lastenhuoneeseen sopivammaksi maalaamalla sen vain tuollaiseksi haalean turkoosiksi, koskapa sillä ei varsinaista antiikkiarvoa ole. Mutta täällä se jatkaa elämäänsä juuri sopivana lasten kirjahyllyksi, ja ohimennen muistuttaa minua ihanasta jo kauan sitten kuolleesta omasta mummistani.  

Mummista ja Ukasta muistuttaa myös tämä heidän vanha lumikenkärottinki-kalustonsa, jota en vaihtaisi mihinkään! Näissä on istuttu jo 50-luvulla!

Tuossapa taisi jo ne seitsemän rakasta tullakin, laskutavasta riippuen, mutta koskapa alkuun nämä seuraavatkin kalut hommaa miettiessäni kuvasin, laitan ne joukon jatkoksi.

Viimeiset kuuluvatkin siis osastoon "muut". Mutta koskapa seuraavia tuntuisi hieman painavalta sanoa "rakkaiksi esineiksi", olkoon hännänhuiput esineet sellasia, joista tykkään kovin. Näihin ei siis  liity ketään kaipauksen kohdetta, eli suuri tunnearvo puuttuu. Se taitaa tehdä näistä "vain" ihania esineitä.

O:n vanhemmilta olemme saaneet Hatanpään sairaalasta joskus ostamansa rautasängyt. Toinen on valkoinen ja toinen musta mutta molemmista pilkottaa alta monta maalikerrosta, jotka ne ovat jo appivanhempien käsittelyssä saaneet. Sängyt olivat edellisessä kodissamme varsinaiset vuoteemme ja täällä Vuohenlinnassa ne ovat vuorotelleet jo useassa tehtävässä. Nyt toinen niistä toimittaa minun seslonkini virkaa tässä keittiön nurkassa. O:n vanhemmilta olemme tosin saaneet monta muutakin ihanaa huonekalua ja esinettä, vanhan keräilijöitä kun ovat hekin.  

Tällä tuolilla on osittainen muistoarvo, silläpä se viittaa omaan kouluaikaani, erityisesti ala-asteelle. Olin etsinyt näitä nimenomaisia koulutuoleja jo pitkään (ja huomannut Iskun ottaneen ne jo uudistuotantoonkin), kunnes kuluneena kesänä löysin etsimäni lähetyskirpputorilta Sotkamosta, myivät minulle kaksi näitä hintaan 10e/kpl. Juuri tällaisessa istuin siis kuusi vuotta Kuljun ala-asteella, samaisessa koulussa, missä lapseni ovat nyt.  

Viimeinen esine on vailla mitään tunnearvoa mutta pidän tästä itse ostamastani 40-luvun kaapista kovin. Kolhiintunuthan se on mutta olkoon vain, kaunis silti muodoltaan ja tuo kermanväri on lempivärejäni. 

Edellisten rakkaiden ja ihanien esineiden lisäksi muistin vielä pienen viulun, jota olen itse lapsena soittanut ja hurjan tärkeitä ovat myös lasten piirustukset. Inkerikin on alkanut piirtämään ihmisiä ja nyt perheenjäsenten kuvia tulee päivittäin. Mm. tänään hän piirsi piirustuksen, jossa on äiti, isä ja hän itse on suurena aurinkona!

Eli tätä osastoa pitäisi alkaa selkään heittämään jos palohälyyttimet vallan kuoroon puhkeavat. Hyvä että on nyt mietittynä siis tämäkin asia. Kiitos kuuluu Jonnalle. Mutta tällä kertaa en jatka haastetta samanlaisena vaan haastan lukijani avaamaan sanaisen arkkunsa kommenttilootassa. Täällä käy tilastojen mukaan hurja määrä väkeä päivittäin. Rekisteröityneitä lukijoita ne eivät ole, sillä he saavat ilmoituksen kun olen uutta asiaa tänne laittanut, ettei tarvitse käydä klikkaamassa ja katsomassa. Lukijaksi alkaminen on helppoa kuin heinänteko, vaatii n. kaksi klikkausta sivupalkin Lukijat-osastossa ja lukijaksi voi alkaa täysin anonyyminä. Samoin voi tehdä myös kommentoinnin. Eli toivon, että jokainen joka tämän lauseen lukee, sanoisi kommenttilaatikkoon edes pöö. Tuttu tai tuntematon ja kommentinkin voit tehdä silti ilmaisematta tunnettuuttasi täällä päässä, ihan vain nimimerkillä (tai jopa ilman sitäkin, kokeile vaikka, ohjeet ovat helpot). Täten saan vain selville, kuinka iso osa trafiikista blogissa on robottiliikennettä ja kuinka moni teistä on oikea ihminen :). Eli luetpa tämän postauksen nyt tai milloin vain myöhemminkin - sano jotain!

Ja muuttaakseni teitä blogiliikennöiviä ihan rekisteröityneiksi stalkkaajiksi - päätin juuri järjestää lukijoilleni arvonnan kun teitä on 100. Ei puutu enää kovin paljon, joten rohkaise siis mielesi. Sillä sitten kun äänensä netissä avaa, huomaa pian ettei se niin kovin kummoista olekaan. Kukaan tuttusi tuskin edes sitä huomaa. Mutta raskaan päivän päätteeksi (varsinkin jos se on ollut ilman aikuiskontakteja), on ihan kiva vaihtaa pieniä ajatuksia muiden mahdollisesti jopa samanmielisten kanssa! Welcome aboard!

HYVIÄ ENTEITÄ ja MERIROSVOJA...

Tänään oli hyvä päivä. Ehkäpä loppuelämäni ensimmäinen? Aloitin nimittäin opinnot. Nykyinen kompetenssini on siis ollut enemmänkin tekstintuottamisen puolella mutta koska olen myös hyvin visuaalisesti orientoitunut ihminen ja aina nähnyt omat ideani myös kuvallisesti valmiina, oli aika kypsä opiskella myös hieman kuvallisen ilmaisun "nyky-skillssejä". Niinpä tulevat 1,5 vuotta opiskelen graafista suunnittelua, jännittävää!

Ensimmäisen koulupäiväni loputtua hieman ajoissa, päätin pyörähtää kierrätyskeskuksen kautta - eteiseen pitäisi löytää uusi lapaslipasto. Sellaista ei löytynyt mutta kuin johdatuksena, pilkotti eräässä nipussa musta koulutaulu. Ebba Masalinin kasvitaidettahan siinä, ja vieressä myös A2-kokoinen paperikansio ja mitä kannessa lukikaan: Suomen taidegraafikot 1967. Portfoliot väsätään nykyään toki digimuotoon, tiedän, mutta tämän kansion väliin on silti hyvä tallettaa piirustus- ja maalausarkkeja, joko omia tai lasten. Vielä en myöskään kuvittele itseäni taidegraafikkona enkä vertaa itseäni myöskään Masaliniin, en, mutta hyvien enteiden osastoon tämä silti oli luettavissa, ehdottomasti!

       Tätä ennen olin napannut kainalooni pari vanhaa pumpulitäkkiä, ruusukuosista ja priimakuntoista, kaksi samanlaista vieläpä. Näine hyvineni marssin kassalle kysymään, mitä löytöni kustantaisivat. Ja mitä siellä yhteishinnaksi tuumittiin: 4 euroa, koko kasalle! Voi pyhä jysäys.

       En ole näiden EbbaMasalinien perään ollut hetkeen, niitä alkoi näkyä taannoin niin monella seinällä, että sai jo itselläni vastareaktion aikaan. Tuli tunne, että nuo nimenomaiset koulutaulut ovat jo hieman "passé", mutta nyt kun se siinä törrötti niin, että melkein vahingossa potkaisin sitä, päätin hintaa kysyä. Eikä mokomaa nyt n. euron hintaan kierrätyskeskukseenkaan voinut jättää...Ja kaunishan se on. Ajattelin jopa, että jos en tosiaan pysty taulua seinälleni laittamaan, saattaisin sen jopa ihanille lukijoilleni jossain vaiheessa arpoa...

Illalla sain vielä tehdä yhden pikaisen silmälapun ja kuvata girl poweria merirosvoleikissä. Huomatkaa rekvisiittana miekkojen (keppihevosten) lisäksi "papukaijat" olalla ;D!

merirosvojen asut: Kanelialla Nova Melinan itse tekemä t-paita ja Inkerillä merirosvolle mitä sopivin röyhelö-balettipuku...

p.s pistin jo hieman retroisaksi jääneitä vaatteitani sekä jotain muutakin huutikseen myyntiin, linkki sivulleni tuossa sivupalkissa...

TÄMÄN KEVÄÄN MUST-HAVE

Koskapa olen kunnostautunut (kerran) aiemminkin jakamalla teille erään yksinkertaisen reseptin, uskaltaudun tekemään sen taas. Koko ainesosaluettelo näkyy kuvassa, olkaa hyvät:

Siinäpä mainio lounas varsinkin yksinäiselle neiti-ihmiselle! No, sai se viereensä myös naapurin tohtorismiehen savustamaa lohta. Mutta mikä ilo on parsa-aika! Helppoa, nopeaa ja hyvää. Niin hyvää, että kattilaan laittamisessa täytyy olla nopea, muuten saatan narskuttaa ne menemään raakana.

Aiheen kylkeen sopii mukavasti myös alla oleva kuva viime viikonlopun Hämeenlinnan tuliaisista. Kävimme ystävän kanssa naapurikaupungissa katsomassa Viggo Wallensköldin hienon näyttelyn. Hillittyjä, sammutettuja sävyjä ja painostavan latautuneita kuvia naisista, oman elämänsä eri vaiheissa, risteyksissä, kädettöminä, vallattomina, mietiskelevinä, raskaina. Pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden taakasta ja merkeistä, sidonnaisuuksista. (apropoo, jos kiinnostaa, täältä löytyy sivusto, jolla on linkkejä kuvataiteilijoiden ja kuvataidekriitikoiden blogeihin).

Reissun kevennyksenä kävimme Hämeenlinnan suurkirppiksellä. Löysin sieltä nämä pienet vanhat aterimet, jotka ovat juuri sopivat lasten käteen, opetteluun kahdella aterimella syömisessä. Kuvassa ei näe, että vaikka ovat luultavasti aikuisten kokoa, ovat vanhuuttaan muuttuneet ihan lasten haarukoiden ja veitsien kokoon. Nuokin mokomat ovat kasvaneet vuosien myötä, lajina, niin kuin ihmisetkin pituutta. Näyttävät vieläpä ihan luupäisiltä aterimilta vaikka ovatkin muovia. Eipähän ole ongelmaa koneella pestessä.

Kirpputori-ostoksista muodostuu aasinsilta seuraavaan: Luin hiljattain jutun muotoilijasta, joka esiteltiin seuraavasti: "antimaterialisti, joka kiintyy kauniisiin esineisiin."  Tämän luonnehdinnan omin myös itselleni. Muistan myös helpottuneeni, kun kävin syksyllä luennolla kuuntelemassa kirjailija-kuvittaja Kristiina Louhea. Hän kertoi olevansa perso kauniille tavaroille, kankaille ja kirpputoreille. Kuten myös miettivänsä pitkään esim. pitäisikö keittiön kaappien väri olla kulloinkin turkoosi vai keltainen. Tai käyttävänsä aikaa miettimällä mattojen tai maljakoiden paikkoja. Eläköön! 

Älykäs ja lahjakas ihminen ja käyttää aikaansa moiseen elämän triviaan!

  

Olen kasvanut ja elän edelleenkin asennympäristössä, jossa ostaminen ei ole hyve. Erittäin ekologinen ja ekonominen asenne, jota yritän jakaa eteenpäin. Silti: haluan kaunistaa ympäristöäni ja koristella elämääni! Rakastan pitsejä, kimalletta ja koukeroa, kukkia kaikissa muodoissaan, taidetta, värejä ja runsaita kuvioita. Visuaalisuus on arvo, estetiikka ravintoa!

Millä antimaterialisti sitten koristaa? Kirpputorien antimilla tietysti. Kierrätettyä, halpaa, jännittävää. Niinpä, ostaessani enimmäkseen käyttötavaramme kirpputoreilta, osuu siellä eteen usein jotain vähemmänkin tarpeellista mutta ihanaa ja vieläpä halvalla, jotain mitä ilman pärjäisin mutta jota on niin vaikea laskea käsistään! Kuten vanhoja silkkikukkia. Tai pitsireunaisia vanhoja lakanoita. Tai, pannumyssyjä...hyvin kauniita pannumyssyjä...onko meille olemassa AA:ta? "Hei, olen Karo-Liina. Ostan "pannumyssyjä"."

Mutta katsokaa nyt kuinka ihana se on!

Tämä oli "pakko-saada". (Ja siltikin mietin sitä pitkään!)

Aasinsilta nro 2 syntyy tuosta seuraavaan: miksi minun silmissäni kauniit esineet ovat aina vanhoja? Vintagen viehätyksessä on kyse jostain, jolle en oikein ole vielä pystynyt "sormeani laittamaan". Ovatko vanhaan rakastuneet nostalgian nälkäisiä, vanhoissa ajoissa roikkuvia ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti, jostain, menneessä? Tiedän ainakin, että vanhan tavaran rakastajat ovat usein myös ihmisiä, joille perinteet ovat jostain syystä tärkeitä. Ehkäpä he muutkin ovat kotipaikkauskollisia, perhekeskeisiä ja jopa hieman muutosvastarintaisia? 

Itse tiedän tämän viehtymyksen vanhaan olleen minussa jo lapsena, vaikken sitä tietenkään vielä silloin tiedostanut. Muistan vain ajatelleeni jo ala-asteikäisenä, että joskus "isona" muutan tälle kotikylälle takaisin ja ostan vanhan jugend-huvilan, joka vieläkin kylän perällä, korkealla mäellä yksinään ränsistyy. Se oli unelmieni talo alitajunnassani jo kauan ennen kuin talohaaveet tulivat elämääni. Se on sitä yhä. 

(O vain jostain syystä hangoittelee tuon jugend-talon "pikku remontin" edessä...)

13-vuotiaana halu vanhaan sai minut tekemään alhaisen vaihtokaupan. Vuotta aiemmin oli kotiimme rakennettu siipi, johon sain huoneen. Asutin uutta neliskanttista huonetta vajaan vuoden, jonka jälkeen tiesin haluavani uudesta "hienosta" huoneesta entiseen yläkerran kammariini takaisin! Entiseen yläkerran huoneeseeni oli muuttanut pikkusisko, joka nyt suostui vaihtokauppaan. Diili oli, että vaihtaisimme huoneita vuodeksi...mutta vaihtokauppaan alkaessani, taisin jo päättää etten tuosta huoneesta lähtisi kuin jalat edellä! (Anteeksi Kata!) Vaihdoimme siskon kanssa siis huoneita ja tuolloin "sisustin" ensimmäisen kokonaisen huoneeni. Maalasin yläkerran huoneesta peittoon Tapettitehtaan ruskeat laivatapetit (argh sanoo tämä nyt, mutta ne eivät kieltämättä olleet kovin raikkaat neidonkammarini seinillä...) lemmikinsinisiksi, ostin vaaleansinistä tilkkutäkkikangasta, josta ompelin itselleni päiväpeitteen ja päällystin vanhan nojatuolin vaaleansinikukallisella kankaalla. Taattua nostalgista romantiikkaa! Mutta mistä? En taatusti ollut lukenut yhtäkään sisustuslehteä, tiedä oliko silloin edes moisia ja vaikka olisi ollutkin, tuskin moinen vihervaaran anna -tyyli tuolloin oli edes muotia, 1990, neonvärien juhlavuonna!

Ja oi kuinka viihdyinkään tuossa taivaansinisessä huoneessani, alkovissa unelmoiden. Ja jo tuolloin rakastin siisteyttä ja kauniita asetelmia, laitoin hyllylle riviin matkamuistoja ja posliiniesineitä ja pyyhin pölyt niistä viikoittain. 

Elinympäristöni yksityiskohdilla on minulle väliä. Sisustamiseksi kutsuttuna tuo piirre jotenkin latistuu. Elämän pintaan keskittyminen on pinnallista. Mutta toisille meistä, ihan älyllisistä ihmisistä, värillä ja muodoilla on väliä. Asian voi nähdä myös sitä kautta, että me kaikki käytämme aistejamme eri tavalla. Minulle näköaisti on aisteistani tärkeimpiä. Niinpä asiat mitä päivittäin katselen, tuottavat minussa tunteita. Sitä paitsi, kukaan meistä ei oikeasti ole näiden asioiden yläpuolella, jokainen joutuu tekemään kotiaan koskevia esteettisiäkin ratkaisuja ja ne on parempi tehdä tietoisesti ja miksei jopa asiasta nauttien. 

Että oikeastaan, taidan todellakin päästää itseni pälkähästä oman must-have juttuni, vähälle käytölle jäävän euron pannumyssyni kanssa, koska sen näkeminen keittiössäni tuottaa minulle nautintoa!

Juu, ostin sen silmänruokaa ajatellen, ihan käyttöä miettimättä, mutta kyllä se on tuon teepannun kanssa niin hyvää kaveria heti, että täytyypä taas alkaa hauduttelemaan iltateensäkin useammin. 

More slow life!

HELSINKI INSTAGRAM

Meillä on ollut pyrkimyksenä käydä O:n kanssa ainakin kerran vuodessa pikkureissu kaksin, yleensä ja mieluiten näin keväällä, koskapa tähän ajankohtaan osuu hääpäivämmekin. Pari viimeistä vuotta meillä on ollut eräs mini-ihminen Molla Muttinen mukana, joka ei ole suostunut vieraiden kanssa jäämään ennen viime kesää (don´t ask). Mutta nyt siis, pääsimme todella pitkästä tekemään pienen irtioton ihan kaksin ja menimme lyhyelle viikonloppureissulle Helsinkiin, juhlistamaan neljättä hääpäiväämme, jolle on muuten monta nimeä: keramiikka-, kukka-, kaarna- tai hedelmähäät! ;D

Jatkona muutama puhelinräpsy pääkaupungistamme, lähinnä taas vanhan arkkitehtuurin näkökulmasta, joka on yhteinen ihailumme kohde.

   

                     

Siellä O niskat kenossa...Reissu suuntautui Helsinkiin myös mm. siksi, että siellä oli ihanan ystäväni Hannele Majaniemen valokuvanäyttely Galleria Huudossa. Hanski oli kuvannut muutaman vuoden kuvia kokoelmaansa Istujat, Suomessa, Liettuassa ja Ranskassa. Ostin itselleni kolme pientä työtä, jotka pääsevät oikeuksiinsa sitten kun olohuoneemme remontoidaan. 

Jos mahdollista, yritämme nauttia matkoilla ollessa arkkitehtuurista myös majapaikan muodossa - nyt vietimme yön hotelli Tornissa, jonka jugend-puolen portaikko on hulppea! Mutta niin on myös kattoterassi, jossa yöllä kävimme drinkeillä, terassikausikin on siis avattu :D

Huikaiseva lyömäsoitinkonserttikin tuli koettua. Että oikein kelpo reissu. Tuliaisena iloinen mieli ja oikealla oleva uusin jäsen kaneli-purkkien kokoelmaan Helsinki Secondhandista.

PRIMAVERA - KEVÄT

NAISTENPÄIVÄNKIMPUN JÄMÄT

Joutsenpariskunta on palannut järvelle ja viikonlopun kestänyt kevätsiivous on nyt tehty. Vallitsevaa tunnetta kuvaamaan, käytän naisellista ilmaisua: Ihanaa! Lunta tupruttaa mutta se olet sinä, kevät silti!

Talossa on mellastanut hiiriperhe ja vesirokko. Työt ovat alkaneet mukavasti, tosin heti ensimmäisestä viikosta meni päiviä kotona kipeätä jälkikasvua hoivaamassa. Ja sama meno taitaa jatkua alkavallakin viikolla...Tänään taisi olla jonkinlainen välipäivä kun Kanelia oli jo niin pirteä, että naapurin tytöt (jo sairastaneet) saatettiin pyytää kylään. Jälleennäkemisestä sikisi melkoiset kalaasit prinsessatanssiaisineen.

Figaron häiden soidessa pinkistä mankasta, pyörähtelivät he suloisuudessaan. Enkä hennonnut kieltää näppyisiltä prinsessoilta kultalaukkuani, hopealaukunkin kävin kaivamassa (you name it, I got it). Äidin torkkupeittoon, joka saksan prinsessalla on laahuksenaan, ei kyllä kysytty edes lupaa...
           Tanssiaisten jälkeen käynnistyi läpitalon kulkeva prinsessakulkue. Nuo elämän keväässään olevat pienet kuninkaalliset kulkivat pituusjärjestyksessä lippuja liehutellen, torvien soidessa, niin ylväinä ja rooleihinsa eläytyn, että näky oli tarpeeksi vaikuttava pysäyttämään olohuoneessa taistelevat teinimutanttininjakilpikonnatkin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta olin kovin onnellinen katsellessani tyttöjä.
              En muista oman prinsessavaiheeni olleen kovin voimakas (no nyt niitä kiiltäviä väskyjä kyllä jo löytyy...) ja olin alunperin ehkä jopa sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla (siis sellaisella ihan järkevällä, tasa-arvoa tukevalla tavalla). Mutta koska tuo prinsessailu alkoi ihan itsestään nostaa päätään jossain vaiheessa, annoin sen tietysti tulla. Ja vaikka olen yrittänyt karttaa vaaleanpunaista, olen myös huomannut pikkutyttöyden ajan olevan lyhyt. Pitäkööt ja nauttikoot vaaleanpunaisesta nyt kun vielä täysillä voivat! Ostin jopa pinkit pitsit mekon reunaan, jota Kanelialle ompelukurssilla ompelen. Tuskinpa esikoistyttöni niistä nauttiessaan pilaantuu.

Tämän geeni- ja mielipidevaikuttajan (nimeltään äiti) lisäksi lapseen vaikuttaa tietysti se ympäristö. Vahvimpana ehkä juuri ihan tuo lähiympäristö, joka meillä sisältää noita naapurintyttöjä. Jokaisessa perheessä on omat lempivärinsä ja -idolinsa ja nekös tarttuvat. Siinä ei paljon äidin maku enää paina. Ei ainakaan meidän tytöillä...Mutta, olen siis kallistunut prinsessuuden kannalle ja uskon harjoittaneeni tänään voimauttavaa valokuvausta kuvatessani tytöt prinsessoina! (Samaan aikaan Hermanni kavereineen teki sähkökojeita, paini ja kävi välillä kiusaamassa tyttöjä. Voiko touhu stereotyyppisemmäksi mennä?)

Illalla vesirokko vei kuitenkin taas voiton ja kellisti kuumeellä tämän pienen penterin (Inkerin suussa prinsessa on penteri). Onneksi hän sai tänään iloisen päivän isompien tyttöjen seurassa tanssiessaan. Huomenna taitaa taas kantoreppu kutsua Muttista...

              mutta vaikka kulkisit raskas reppu selässä tahi 

ikäänkuuluva prinsessavaiheesi olisi ohitettu jo 80-luvulla:

            ALWAYS REMEMBER TO WERE YOUR INVISIBLE CROWN!

(en voi olla mainitsematta, että jos koskaan menet Firenzeen, näe vaiva jonottaa Uffizin galleriaan. Siellä säilytetään Botticellin maalausta Primavera, joka kuvaa kevättä. Teos ja muutkin renesanssitaiteen maalaukset tekivät minuun suuren vaikutuksen, mm. ehkä siksi, että odotin tuolloin esikoistani ja tuon ajan kuvataiteen aiheissa näkyy vahvana äiti-lapsi teema.
 Uffizissa löytyy myös Botticellin ehkä hieman kuuluisampi, mahtava Venuksen syntymä-taulu ja lukematon määrä muita renesanssitaiteen pääteoksia.)