USVAA PUTKEEN

Taas on syksyä puristettu menemään, niin ettei tänne blogeihin meinaa enää ehtiä. Graafisen suunnittelun ja valokuvauksen opinnot vievät ja minä vikisen ja tuntuu, että kynäkin on jo tylstynyt, orientoidessani itseäni herkemmäksi kuvalle. Olen aina ollut kirjallinen ihminen, onko tämä takinkääntö?

Ei. Olen aina ollut myös visualisti ja harrastanut ja kokeillut kuvantekemistä aiemmin monin eri tavoin. Muistin vasta juuri äskettäin, että ensimmäinen ammatti, jota hain opiskelemaan, oli valokuvaaja. Mutta koska pääsin vain varasijalle, päädyin lopulta mutkien kautta opiskelemaan elokuvaa. Ja niinpä omien kuvien tuottaminen vaihtui liikkuvan kuvan opiskeluun ja tekemiseen. Joiden tekemisessä lopulta kiehtoi kuitenkin eniten se toinen rakkauteni, kirjoittaminen, käsikirjoittamisen muodossa. 

Mutta jotenkin vuodet kotona lasten kanssa, mahdollistivat taas enemmän visuaalisen puolen ruokkimista kuin sukeltamista tekstistä nauttimiseen. Ehkä tämä uuden alan opiskelu on sivu-askel takaisin tuolle kuvan polulle. Jolla yritän nyt ahmimalla oppia uutta. Kuolaan taidehistorian luennoille pääsyä ja yritän sovitella työväenopiston kursseja monimuoto-opintojeni sekaan. Samaan aikaan haen oppisopimuspaikkaa ja käytän alkuyön tuntini verkkotutoriaaleihin.      

Ja kuvaan. Mieluiten ihmisiä, paljon luontoa, joskus vielä kotiakin. 

Tässä siis muutama kuva eräältä sumuiselta syyspäivältä jo jokin aika sitten.  

Ja sainhan minä talonkin maalattua kuluneena kesänä! Melkein yksin, sillä mies ahkeroi sisätiloissa. Pojankoltiainen on joutunut tulemaan siis tänne saakka ilman ikiomaa huonetta, joka kohta vinttiin valmistuu. Mutta on siinä ollut tekemistäkin. O on nakertanut sitä jo kuukausi kaupalla, koska remontti yläkertaan on taas ollut perusteellinen. Sivuvintit on avattu ja eristetty, uudelle pienelle vessallekin sinne saatu kolo, säilytystilaa tehty ja yritetty vielä kunnioittaa hieman talon alkuperääkin materiaaleissa.   

Alkuperästä puheenollen, olen joskus maininnut, kuinka tätä taloa on laajennettu muutamalla eri vuosikymmenellä ja kuinka kokonaisuuden yhtenäistäminen on tuntunut minusta välillä hankalalta. Mutta en olisi uskonut, kuinka paljon talon väri voisi saada aikaan! Yläkuvassa näkyvä 60-luvulla tehty olohuonesiipi on ollut mielestäni jotenkin ankea ja epäesteettinen, mutta nyt takaisin valkaistuna, muuttui se silmissäni oikeaksi osaksi muuta taloa, eikä näytä enää ollenkaan hassummalta! 

      Pikkuveranta siinä edessä nyt ei ole kovin laitettu vielä (ja kuvassa jo riisutussa asussaan), silläpä isommalla remontilla ehdimme tähän päähän taloa vasta joskus muutaman vuoden päästä. Mutta tuohon osuu silti ihanasti aurinko iltapäiväkahvin aikaan viiden maissa ja rottinkikeinussa silmät tuolloin kiinni laittaessaan, pääsee nopeasti kauas.  

Sisäkukatkin viihtyivät ulkona kesällä niin, että juoru voimistui ihaniin väreihin! 

Tuona usvaisena päivänä kun tyttöjen kanssa pihassa olimme, tulin kamera kaulassa eteiseen vaihtamaan Inkerille kuivia sormikkaita. Valo tuli niin kauniisti eteisen vieressä olevaan, aamuasuun jääneeseen makuuhuoneen, että käänsin kamerani sinnekin. Rakastan valoa, luonnonvaloa, ja koen sen lähestulkoon kauniin kuvan elinehtona. Silläpä seuraan ja etsin sitä nykyään lakkaamatta. Ja siinä luonnon langettamassa valossa jopa petaamaton sänky, voi näyttäytyä viehättävänä usvaisen päivän astuessa ikkunasta.     

Tuo pieni sänky, on vielä hetken on kiinni omassani. Mutta kohta, kun esikoinen muuttaa siis yhteisestä lastenhuoneesta omaan huoneeseensa yläkertaan, pyörähtävät nukkumajärjestelyt (niin kuin muutama muukin huonekalu ja asia) taas jonkin kierroksen eteenpäin. Saa nähdä miten meidän käy. Yritän laittaa asumiskuulumisia taas joskus.

Karo-Liina

LEHDESSÄ...

oltiin, nyt heinäkuun Talo ja Koti -lehdessä siis, uusi numero ilmestynee nyt elokuun alkupäivinä eli pari päivää voi vielä tuon jutun nähdä. Paljon ei ollut tekstiä, kuvia sen sijaan aukeama kaupalla mutta ihan ok niin. Tuohon juttuun eivät sitten ehtineet nämä vasta valmistuneet verannan kaiteet mutta tässäpä näitä nyt on. O tekaisi ne heinäkuun alussa ennen mökille lähtöämme.  Ne viimeistelevät kyllä verannan ja on ihana kun joku aloitetuista nurkista on kokonaan valmis :)!

Verannan eteen istuttamani viinikärhöt ovat lähteneet ihan hyvin kasvuun ja yltävät nyt jo tuohon kaiteen alaosaan (nämä kuvat on otettu jo tuolloin heinäkuun tokalla viikolla). Muutama nuppukin niissä jo on eli jos kelejä pitelee niin kaipa siinä muutamaa violettia kukkaakin saa ihailla. Kärhöjen eteen on vielä istutettu pieniä maanpeite- ja jaloruusuja, jotka ovatkin sitten aivan täynnä nuppuja nyt!

Tässä jo kymmeniä vuosia samalla paikalla kukkineet ruskoliljat.

Eipä täällä kummempia. O tekee nyt Hermannille vihdoin huonetta yläkertaan, koskapa oli jo keväällä luvannut sen tulevan koulun alkuun mennessä...

Bloggaustahti on yhä näköjään onneton, mm. myös siksi, että kuvien lataaminen bloggeriin on niin julmetun hidasta. En ole jaksanut tutkia, onko vika liian suurissa kuvissa vai missä. Olisi myös mielenkiintoista kuulla muiden bloggaavien kuvaamisesta, millä kameralla kuvaatte, missä muodossa ja mitä kautta tuotte kuvat blogiin jne. ja lataako joku jopa kamerasta suoraan bloggeriin? Muistan myös kuulleeni, että jonkun kuvanjakopalvelun kautta tuotuna kuvat tulisivat parempilaatuisina? Olen päivittämässä kamerakalustoakin parempaan (onko jollain valokuvaamista harrastavalla esim. kokemuksia noista micro 4/3 kameroista?) ja suunnittelen edelleen pikku hiljaa toisen blogin pystyyn laittoa mutta blogger ei taida kuvanlaatunsa takia olla siihen paras mahdollinen.

Noh, hengissä täällä siis ollaan, tervetuloa vaan uudetkin lukijat, yritän laitella tänne silloin tällöin jotain!




 

ONNEKSI ON HÄIKÄISEVÄÄ

Valo tulee kylään

kiertää huoneen kulmien kautta

koskettaa kaipaamiaan kohtia.

Lipuu hitaasti eteenpäin,

tilasta toiseen,

vetää vielä varjoa perässään.

Sulkee sitten silmänsä

mutta lupaa tulla pian uudestaan,

ja olla taas tuttu vieras.

MANTRA uudelle vuodelle: KASVOT TUULEEN!

Muutama lämmin ja kylmä ajankuva minulta sekä isäni joskus kirjoittama uudenvuoden runo: 

                                                  uusi vuosi on seinä edessämme

                                                  silmien verhoja 

                                                  kannamme päivästä päivään

                                                  kysyy mieltä suksille nousta

                                                  tuntemattoman latuja hiihtää

                                                  eiliset ladut

                                                  ovat helpot

                                                  me helpon rakkauden tuttuja

                                                  selän kääntäjiä tuuleen

                                                                                        P. K.

Siispä tehdäksenne alkaneesta vuodesta entistä paremman: 

ponnistakaa, yrittäkää, jaksakaa, iloitkaa, rohkaistukaa ja kääntäkää kasvonne tuuleen!

                                                                                        K.K

TAPETTITEHDAS JA TAPETTI-DIY

Sisko perheineen on asustanut nyt pari vuotta vanhassa pappilassa etelä-Pirkanmaalla Akaassa. Talo oli perusremontoitu heidän muuttaessaan siihen eli akuutteja remonttitarpeita ei ollut. Nyt kun perhe on kasvanut ja huoneiden käyttötarpeet muuttuvat, on ilmennyt pientä muutostarvetta (lue: uuden tapetin tarvetta) parissa huoneessa. Ja koskapa heidän naapurikunnassaan sattuu olemaan maamme perinteikkäin tapettitehdas, lähdimme ajelulle Toijalaan.

Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola sijaitsee kunnoltaan jo melko vaatimattoman näköisissä rakennuksissa mutta samojen työmenetelmien käyttäminen ja tapettimallien valmistaminen läpi viime vuosikymmenien, on hatunnoston arvoinen asia. Onneksi maastamme on löytynyt koko ajan sen verran kotimaisuutta arvostavia tapetoijia, että tämä tehdas on pysynyt hengissä. Jotkin telat kuulemma ovat jo niin huonossa kunnossa, että malleja jää jo sen takia pikku hiljaa tuotannosta mutta suosituimmista malleista telat pyritään rakentamaan uudestaan.

Ja pienessä tehtaanmyymälässä oli kyllä mitä parhain palvelu. Tarvitsin itsekin pari rullaa vielä Kukkaruutu-tapettia, joka portaikosta oli jäänyt uupumaan mutta kauhukseni huomasin etukäteen tehtaan sivuilta, että sitä ei sieltä enää löytynyt! Olin siis soittanut sinne etukäteen ja hirveällä tuurilla, sitä löytyi jostain juuri tuo pari rullaa, joiden laadusta ei tosin ollut tietoa. Olivat kuitenkin ystävällisesti toimittaneet nuo rullat etukäteen myymälään ja aukaistuamme hieman ritisevät rullat, sain huokaista helpostuksesta ja ostaa nuo viimeiset rullat ale-hintaan. Vanhaa painosta siis taisivat olla mutta priiman näköistä silti. Siskolle jaksoi myyjä etsiä ja esitellä kertaustyylisiä ja punertavia tapetteja, joista sitten lupasi vielä toimittaa mallikappaleet perään.

Itseäkin alkoi kyllä himottaa muutama tapetti mutta olemme päättäneet ensin maalata seuraavaksi valmistuvan huoneen. Käyttötarkoitus kun tulee kai muuttumaan seuraavien vuosien aikana kun uusia  huoneita saadaan remontoitua ja käyttöön, lapset alkavat tarvita pikkuhiljaa omia huoneita ja niiden tieltä me taidamme makuuhuonettamme aina johonkin suuntaan siirtää. Eli tapetointia kannattaa ajatella vasta kun huoneen lopullinen funktio selviää...

Tosin, nolottaa myöntää mutta haluaisin hirveästi kyllä vaihtaa tämän meidän keskihuoneen tapetin! Jopa niin, että olen jo meinannut pariin otteeseen repiä taiteilijamallin pois niiltä sijoiltaan. Birger Kaipiaisen Kiurujen yö on hirveän kaunis tapetti mutta sittenkin jotenkin liian leimallinen makuuni.

Olen myös yksityiskohtien ihminen ja kaipaan koko ajan lisää seinäpinta-alaa tauluille, koti-artistien ja muidenkin. Näin vahva tapetti syö taiteen ilmatilaa ja haluaisinkin seinät tyhjiksi, että voisin täyttää ne uudelleen. Siis eritavalla.
          Eikä tämä tapetti edes lopulta olekaan se sopivan sävyinen siirtymä keittiöstä olohuoneeseen. Välttelen kuvaamasta tuota mainittua näkymää, koska olohuone on vielä remontoimatta. Kuvittelin kolme vuotta sitten olohuoneestakin tulevan joskus viileiden värien sävyttämä -  tämä lähtökohta on aiemmin esittelemistäni suvussa kulkeneista öljyväritöistä peräisin, ne kun ovat kaikki siniharmaan sävyisiä. No, tämä tapetti on kuitenkin liian vaaleansininen eikä harmaa, sopiakseen olohuoneen murrettuihin väreihin. Oliko jo perusteluja sikseen? On niin ärsyttävää myöntää erehtyneensä mutta kauniisiin seinäpapereihin on niin helppo retkahtaa, eikö?  ...Eli ihana olisi myös vetäistä tähän jokin vahva William Morris tai Lim & Handtryckin kokoelmista olen myös kertaalleen löytänyt täydellisen tapetin tähän! Mutta O on jo kieltäytynyt tämän huoneen uudelleentapetoinnista, joten en tiedä milloin sellaista oikeasti on luvassa. Ja siksipä pidinkin siis järjen kädessä tapettitehtaalla, enkä ottanut tähän uutta tapettia vaikka mieli teki. Seuraavalla kierroksellä nimittäin täytyy jo osua oikeaan ja harkita seinäkauneutta vielä pidempään...

Mutta tapetinrakastajille diy-vinkiksi: tehtaanmyymälässä myytiin myös pieniä eriä askarteluun ja mikäpä sen sopivampi kohde kauniille tapeteille kuin pimeää aikaa valaisevat valot! Ihanat eikö? Olisivat aika hauska pikkujoululahjakin!

RAKKAIMMAT ESINEENI

Sain joku aika sitten Marttilan tilalta haasteen, esitellä 7 rakkainta esinettäni. Luulin homman olevan helppo mutta olen vaivannut asialla päätäni viimeisen parin viikon aikana yllättävän paljon. Hyvä niin, nyt ei tule tulipalon sattuessa sännättyä pelastamaan vääriä esineitä, sillä itselle rakkaimmat ja tärkeimmät ovat nyt selvillä.

Aivomassaa vaivattuani olen päätynyt ajatukseen, että pääpiirteittäin kategorioita on kolme: taide, muistot jo edesmenneistä rakkaista ja muut (eli itse hankitut tai saadut) esineet. Viimeiseksi mainitsemani tulevat kirkkaasti viimeisenä.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat kuvataide ja kirjallisuus. Ne ovat polkuja ulos, ulos kodista, ulos itsestä. Ne ovat Narnia ja Nangijala, mahdollisuus livahtaa pienestä raosta johonkin muualle, toiseen maailmaan. Taidetta tehdessään joku on viettänyt niiden parissa paljon aikaa ja vuodattanut taiteeseensa ison määrän ajatusta tai tunnetta. Siksipä taiteeseen syventyessään, pääsee niiden kautta muualle, joko pakoon läsnäolevaa hetkeä, tai ihan vain seikkailulle, jos sellaista kaipaa. Saman tekee kaikki taide, esim. elokuvat ja musiikki, mutta kotonamme on eniten ja näkyvimmin kahta ensimmäistä.

Olen ostanut itse paljon julisteita ja taideprinttejä, sekä kitsch-taidetta ja taidetta kortteina mutta en voi sanoa niitä minulle rakkaiksi. Rakasta minulle on oikea kuvataide, jota meille on siunaantunut enimmäkseen perittynä. Äitini isä oli harrastelijamaalari ja sai oppiaan ystävältään, sotkamolaiselta kuvataiteilija Jaakko Leppäseltä. Leppänen maalasi mm. äitini muotokuvan muutamaan kertaan ja käytti häntä muutenkin mallinaan. Niinpä Leppäsen töitä päätyi äitini isälle, sitten äidilleni ja nyt minullekin. Osa öljyväritöistä on myös äitini isän, Jouko Ahon maalaamia, tuossa rivissä viimeisenä myös O:n lavastaja Yrjö Tapperilta saamansa luonnos lavastuksesta Viimeiset kiusaukset -oopperaan. Sen lisäksi siis, että taulut ovat portteja jonkun muun maailmaan, muistuttavat siis monet näistä rakkaasta "ukastamme". Näin ollen ne kuuluvat kahteen ensimmäiseen kategoriaan.  

"Ukka" teki myös erilaisia puuveistoksia, minulla on muutamia niistä sekä työkalujaan, joita hän noita tehdessään käytti.

Kirjoistamme, itse hankituista ja perityistä, on hyllyssämme vasta murto-osa. Suurin osa on vieläkin laatikoissa, koskapa olohuoneemmekin odottaa remonttiaan emmekä aio purkaa kaikkea vielä sinne. Mutta nuo muutamatkin, sekaisin järjestellyt niteet luovat kotiimme turvaa ja tunnelmaa. Olemme ajatusten ja tarinoiden ympäröimänä, emme tyhjässä tilassa, emme yksin. 

Kaikista rakkaimpia kirjoistani ovat vanhempieni kirjoittamat kirjat ja niiden omistuskirjoitetut kappaleet sekä vanha ja järkälemäinen perheraamattu, jonka sain mummiltani rippilahjaksi. 

Edesmenneistä rakkaistamme muistuttavat myös onneksemme monet huonekalut.

Isäni kotoa on peräisin kaksi, tämä peilipiironki:  

ja isäni isoisän tekemä puusohva.

Tämä nojatuoli kuului O:n mummolle eli "isomummolle", ihanalle, luovalle, rohkealle ihmiselle, joka kuoli samana keväänä kun muutimme Vuohenlinnaan. Tuolin hän kuitenkin ehti antaa meille jo aiemmin ja on ihana lukea iltasatua tuolissa, jonka tietää kuuluneen hänelle.

Tämä eleetön pieni hylly on peräisin kenkäkaupasta, jota äitini äiti eli mummi piti Sotkamon torin laidalla kälynsä kanssa joskus muinoin. Hylly on asustanut Vuohenlinnassa jo vanhempieni tänne muutosta lähtien, siis nyt 40 vuotta, ja saa asustaa edelleen. Uskalsin päivittää sen tänne lastenhuoneeseen sopivammaksi maalaamalla sen vain tuollaiseksi haalean turkoosiksi, koskapa sillä ei varsinaista antiikkiarvoa ole. Mutta täällä se jatkaa elämäänsä juuri sopivana lasten kirjahyllyksi, ja ohimennen muistuttaa minua ihanasta jo kauan sitten kuolleesta omasta mummistani.  

Mummista ja Ukasta muistuttaa myös tämä heidän vanha lumikenkärottinki-kalustonsa, jota en vaihtaisi mihinkään! Näissä on istuttu jo 50-luvulla!

Tuossapa taisi jo ne seitsemän rakasta tullakin, laskutavasta riippuen, mutta koskapa alkuun nämä seuraavatkin kalut hommaa miettiessäni kuvasin, laitan ne joukon jatkoksi.

Viimeiset kuuluvatkin siis osastoon "muut". Mutta koskapa seuraavia tuntuisi hieman painavalta sanoa "rakkaiksi esineiksi", olkoon hännänhuiput esineet sellasia, joista tykkään kovin. Näihin ei siis  liity ketään kaipauksen kohdetta, eli suuri tunnearvo puuttuu. Se taitaa tehdä näistä "vain" ihania esineitä.

O:n vanhemmilta olemme saaneet Hatanpään sairaalasta joskus ostamansa rautasängyt. Toinen on valkoinen ja toinen musta mutta molemmista pilkottaa alta monta maalikerrosta, jotka ne ovat jo appivanhempien käsittelyssä saaneet. Sängyt olivat edellisessä kodissamme varsinaiset vuoteemme ja täällä Vuohenlinnassa ne ovat vuorotelleet jo useassa tehtävässä. Nyt toinen niistä toimittaa minun seslonkini virkaa tässä keittiön nurkassa. O:n vanhemmilta olemme tosin saaneet monta muutakin ihanaa huonekalua ja esinettä, vanhan keräilijöitä kun ovat hekin.  

Tällä tuolilla on osittainen muistoarvo, silläpä se viittaa omaan kouluaikaani, erityisesti ala-asteelle. Olin etsinyt näitä nimenomaisia koulutuoleja jo pitkään (ja huomannut Iskun ottaneen ne jo uudistuotantoonkin), kunnes kuluneena kesänä löysin etsimäni lähetyskirpputorilta Sotkamosta, myivät minulle kaksi näitä hintaan 10e/kpl. Juuri tällaisessa istuin siis kuusi vuotta Kuljun ala-asteella, samaisessa koulussa, missä lapseni ovat nyt.  

Viimeinen esine on vailla mitään tunnearvoa mutta pidän tästä itse ostamastani 40-luvun kaapista kovin. Kolhiintunuthan se on mutta olkoon vain, kaunis silti muodoltaan ja tuo kermanväri on lempivärejäni. 

Edellisten rakkaiden ja ihanien esineiden lisäksi muistin vielä pienen viulun, jota olen itse lapsena soittanut ja hurjan tärkeitä ovat myös lasten piirustukset. Inkerikin on alkanut piirtämään ihmisiä ja nyt perheenjäsenten kuvia tulee päivittäin. Mm. tänään hän piirsi piirustuksen, jossa on äiti, isä ja hän itse on suurena aurinkona!

Eli tätä osastoa pitäisi alkaa selkään heittämään jos palohälyyttimet vallan kuoroon puhkeavat. Hyvä että on nyt mietittynä siis tämäkin asia. Kiitos kuuluu Jonnalle. Mutta tällä kertaa en jatka haastetta samanlaisena vaan haastan lukijani avaamaan sanaisen arkkunsa kommenttilootassa. Täällä käy tilastojen mukaan hurja määrä väkeä päivittäin. Rekisteröityneitä lukijoita ne eivät ole, sillä he saavat ilmoituksen kun olen uutta asiaa tänne laittanut, ettei tarvitse käydä klikkaamassa ja katsomassa. Lukijaksi alkaminen on helppoa kuin heinänteko, vaatii n. kaksi klikkausta sivupalkin Lukijat-osastossa ja lukijaksi voi alkaa täysin anonyyminä. Samoin voi tehdä myös kommentoinnin. Eli toivon, että jokainen joka tämän lauseen lukee, sanoisi kommenttilaatikkoon edes pöö. Tuttu tai tuntematon ja kommentinkin voit tehdä silti ilmaisematta tunnettuuttasi täällä päässä, ihan vain nimimerkillä (tai jopa ilman sitäkin, kokeile vaikka, ohjeet ovat helpot). Täten saan vain selville, kuinka iso osa trafiikista blogissa on robottiliikennettä ja kuinka moni teistä on oikea ihminen :). Eli luetpa tämän postauksen nyt tai milloin vain myöhemminkin - sano jotain!

Ja muuttaakseni teitä blogiliikennöiviä ihan rekisteröityneiksi stalkkaajiksi - päätin juuri järjestää lukijoilleni arvonnan kun teitä on 100. Ei puutu enää kovin paljon, joten rohkaise siis mielesi. Sillä sitten kun äänensä netissä avaa, huomaa pian ettei se niin kovin kummoista olekaan. Kukaan tuttusi tuskin edes sitä huomaa. Mutta raskaan päivän päätteeksi (varsinkin jos se on ollut ilman aikuiskontakteja), on ihan kiva vaihtaa pieniä ajatuksia muiden mahdollisesti jopa samanmielisten kanssa! Welcome aboard!

ULKOREMONTTEERAUSTA

Kuten sanottua, kun O palasi vahvuuteen, alkoi täällä pitkästä aikaa tapahtua, mukavia pikku kunnostustöitä, joita emäntä oli sillä silmällä katsellut koko kesän. Ja koskapa syys oli pitkään niin ihanan lämmin ja aurinkoinen, kelpasi pihalla puuhailla. Tällaisia siellä siis saatiin tänä syksynä vielä aikaan:

Maalausta. Kuten olette varmasti huomanneet, taloamme maalataan vähän sieltä sun täältä. Vielä ensi kesään asumme siis sinivalkoisessa talossa- kuinka isänmaallista! Noh, taloa on maalattu siis hieman sieltä minne on ehditty ja mistä on ollut pakko tms. Tänä syksynä syntyivät isännän kädestä vuorilaudat muutamiin uusiin ikkunoihin, jotka maalasin. Toisella puolen taloa niitäkään ei vielä ole, eikä myöskään ihan kaikkia ikkunoita ole vaihdettu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että täällä tehdään näitä hommia ihan fiilispohjalta ja mielivaltaisessa järjestyksessä. Mutta ei, kyllä joka kohdalle on joku oma perustelunsa, mm. ikkunoita on tilattu pikkuhiljaa tai fyrkkaa uupuu välillä tai ihan vaan se, että ukko on työmatkoillaan. Ja jotain nurkkaa remontoidaankin yhtäkkiä enemmän, kun se liittyy johonkin seuraavaan työvaiheeseen. Kuten esim. sähkötyöt, koska sähköjäkin vaihdetaan pikkuhiljaa koko talossa. No mutta, vähän on taas maalattukin, nimittäin kuun alkupuolella maalailin siis näitä vuorilautoja, ikkunoiden lisäksi uuden ulko-oven sellaiset.

Uuden verannan yhteydessä jouduimme uusimaan myös ulkovalaistuksen. Löysin nämä mielestäni hyvän malliset ja sopusuhtaiset tallivalot eräästä verkkokaupasta (jossa ne maksoivat n. kymmenesosan samanlaisten domus classican valaisimiin verrattuna.) Valitettavasti valaisimia oli enää vain valkoisina, joten maalasimme ne itse mustiksi.

Siellä ne nyt nököttävät seinällä. Kuvassa näkyy myös kauniisti talomme kaksi väriä, sekä uudet ulko-ovet (sekä remonttiroipetta). Ovet O asensi jo elokuussa ja vaikka alkuun massiivisilta näyttivätkin, olemme niihin olleet hyvin tyytyväisiä. Tässä myös tuo aiemmin tekemämme liuskekivialue kuivuneena ja käytössä.

Tässä verannan päädyssä toinen ulkovalo. Verannan ensi kesän (kevään!) puhteiksi jäivät ala-osan ristikkorimoitus, (johon aion kasvattaa tuuhoisan köynnöskasvuston runsaine kärhönkukintoineen) sekä metallikaiteet, koskapa nekin O hitsaa itse. Päädyimme metallikaiteisiin siksi, että yhteys vehreään puutarhaan olisi mahdollisimman esteetön, ja ohuet, hieman kiemuraiset rautakaiteet eivät pysäytä katsetta itseensä kuten puiset maalatut ja jykevämmät tekisivät. Avoverannan on tarkoitus olla mahdollisimman orgaaninen osa ulkotilaa eli mieluiten sellainen suojaisa kesäolohuone ja 

-ruokahuone, jollaiseksi se jo osoittautuikin.  

huomaathan potkukelkan nurmikolla!

Maalausflow oli päällä ja koska mustaa maalia jäi, sutaisin sillä samalla pienen rottinkisohvan, joka oli säistä hieman itseensä jo ottanut. Nyt pikkuruinen jaksaa taas olla takapuoliemme alla ensi kesänä (ja nyt talvella ehkä olohuoneessakin).

Pesin saunan nurkalla myös tämän pikku lipaston, jonka loppusijoituspaikan näette ehkä myöhemmin. Maalipinnat ovat hieman rennolla ranteella vedellyt ja moni niistä vielä lähtemäänkin päin (huomaa myös neonkeltainen maalikerros, what?!) mutta nyt ei ollut aikaa niiden poistoon, lipastolla oli kiire käytöön, nimittäin työ- ja opiskeluhuoneeseeni. Mutta nyt kalu olkoon näin shabby chicciä ja wabi sabia...

ja talon numerolaattaakin täytyy siirtää, homma vielä prosessissa. Tämä tulee nyt seinältä porttiin ja seinälle on hommattu uudet selvemmät numerot, jotka on helpompi erottaa kauempaakin.

Että mm. tällaisia. Se on aina kiva välillä katsoa taaksepäin ja huomata, että edistystäkin tapahtuu. Ja

laittaa hommat näin ylös omaa pahaa päivää varten. Eli ehkä juuri talvea, jolloin remontit seisovat. Vaikka onpa talven aikana tarkoitus purkaa yläkerran toinen huone ja jopa aloittaa hiljaksiin sen laitto. Lapset nimittäin kinuavat jo säännöllisesti omia huoneita...

Tässä kuvassa nojailee koristeikkuna, jonka aion verannan seinälle, josta laitetaan yksi tarpeeton uudisikkuna umpeen.

Muut hommat pihalla taitaa tältä vuodelta olla tehtynä, lukuunottamatta omenasavottaa ja luumujenkeräilyä. Ehkä siinä samassa hieman haravoidaan ja levitellään soraa polunpohjaksi. Eli eipä nuo hommat tekeviltä lopu. Mutta ihana on laskeutua syksyn hämäräänkin ja katsoa lopulta kuinka talvi peittelee pihan ja sen puuhat. 

Levollista syksyä ystävät!