sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

VARHAINEN KEVÄT







Varhainen kevät. Ja käsittämätön talvi. O sanoi tehneensä lumityöt kaksi kertaa!? Ja nyt kevät jo tuli kynnyksen yli, tänään ensimmäistä kertaa ihan toden teolla. Ei vain vienona kosteana tuoksuna ja lintujen lisääntyvänä lauluna vaan niin silmittömänä pilvettömänä aurinkoisena taivaana, että se tunkeutui pitkästä aikaa sisälle, keskelle taloa asti.

Alkuvuosi on kulunut pitkäjänteisyys-yritysten ylläpitämisessä. Nämä viimeiset vuodet, jotka ovat menneet pesiessä, ovat saaneet minut väsyneeksi, lyhytjännitteiseksi, hajamieliseksi. Kieltäydyn ajattelemasta itseäni laiskana, vaikka en saa asioiden päästä kiinni. Lapset ovat kaikkeni mutta vievät myös kaiken liikenevän energiani. Ne hetket, jolloin olen hereillä ilman heidän puhettaan korvissani, ovat lyhyitä, enkä jaksa yleensä tarttua mihinkään, mitä en voi lopettaa koska vain. Tartun lehteen enkä kirjaan, katson tietokonetta enkä elokuvaa. Ja koska en saa aikaan oikein mitään pysyvää, tuntuu olo välillä jotenkin turhalta. Äideille tuttu tunne, kaikki mitä teet, on jollain tapaa kohta tehty tyhjäksi - siivo on sotkettu, puhdas pyykki likastettu ja ruoka syöty. Mistään tekemästäsi ei jää jälkeä muuta kuin muistiisi, joka sekin on väsymyksestä hatara. Eikä näin ollen mikään enää illalla kerro, että olet uurastanut päivän. Olen joskus kyynisyydenpuuskassani todennut, että elämä on työleiri. Ja niinhän se on, velvollisuuksien kehä, mutta niin sen tietenkin kuuluu ollakin. Muuten helppous, tekisi olemisen tyhjäksi.

Olen siis päättänyt auttaa itseäni muutamalla hyvin proosallisella projektilla, joiden hm, vähintään pitkällesaaminen piristäisi kovasti kolhiintunutta itsetuntoani sen suhteen, että todellakin pystyn vielä viemään jonkin projektin eteenpäin. Homman nimi on "do more of what makes you happy" , niinpä olen vihdoinkin päättänyt potkaista itseäni takalistoon mm. käsitöiden teon suhteen. Ompelukurssi antaa äiti-ihmisellekin luvan ommella muutaman tunnin putkeen, ihan rauhassa, ilman kenenkään sormia siellä neulan alla ja jatkuvia huutoja selvittämään kuka on räkänokka, "nirkka-nokka" (Marikista Inkerin omaksuma nimittely), tuhma-tyhmeli, vessanpytty ja kuka löi ensin...


Tässä ensimmäinen valmistunut ompelus - peitto tytöille lukunurkkaukseen. Siitä tuli aika kiva, tein napitkin itse.






Kotona olen aloittanut, en vähempää enkä enempää kuin villatakin, tosin Inkerille, ja Inkerille juuri siksi, että hän on perheen pienikokoisin. Mutta satun olemaan sitä laatua neuloja, että ohjeidenluku ja muukin silmukoiden laskeminen on ponnistelua ja niinpä ohjeen pitää olla ihan vaan lähinnä oikeaa tai nurjaa. Olen kerännyt ihania yksinkertaisia neuleita pinterest-boardilleni mutta nopeamman neulenautinnon saakin iltaisin juuri kuolaamalla noita kuvia kuin kilisyttämällä puikkoja itse.
                     Juuri tätä dilemmaa vastaan yritän taistella omalla tekemiselläni. Nykyinen long-term väsymykseni on saanut muotoja, joissa helpon levähdyksen arjesta saa nopealla visuaalisella nautinnolla, joka kuitenkin syrjäyttää tekemisiä, joita noin periaatteen vuoksi kuitenkin kannatan. Eli mm. käsityöt, hitaasti tekeminen ja juuri tekemisestä, eikä vain valmiista nauttiminen. Kuinka peevelin kauan vielä mumminikin jaksoi seinäryijyään tehdä? Niin kauan ettei kenenkään nykynaisen kärsivällisyys siihen enää riittäisi, omani etunenässä...
                    Noh, asia ei tietenkään ole ihan niin yksinkertainen, ajat, tavat ja tarpeet ovat muuttuneet mutta osa minusta silti inhoaa omaa kärsimättömyyttäni ja lyhytjänteisyyttäni. Ja käsitöiden tekeminen, summa summarum, on hlökohtainen projektini keskenolemisen ja hitaastitekemisen sietämiseksi. Mutta tuossa noita ihania lankoja vieläkin irvistelee kerällä, ja villatakki nyt luonnollisestikin edistyy hitaasti. Koska en meinaa jaksaa tehdä sitä enää lasten nukahdettua...  ehkäpä sitten ensi syksyksi? :)






Olen myös alkanut tanssimaan, saadakseni ruumiini takaisin itselleni. Raskaudet on nyt raskailtu ja haluan nauttia fyysisyydestäni uudestaan, ja vielä pitkään. Tosin vielä iltaiset tanssit ja jumpat ovat väsyttäneet niin, että olen kaatunut niiden jälkeen lasten kanssa yhtä aikaa sänkyyn enkä ole ollut hereillä esim. bloggaamaan. Eikä oikein ole ollut sanottavaakaan. Vaikka olen kyllä toisaalta aloittanut lastenkulttuuriblogin, jota olen muutaman postauksen verran silti kirjoittanut. Linkki siihen sivupalkissa nimellä LAKUsta (LAstenKUlttuuri), Tiks auki lastenkulttuuri! Kirjoitan meitä koskettaneista lastenkulttuurikokemuksista ihan vapaasti, ja hommaan saa hyvin matalalla kynnyksellä tulla mukaan, joko ihan kirjoittamalla postauksen ja lähettämällä sen mulle meilillä julkaistavaksi blogissa, tai ihan vain keskustelemalla aiheesta komenttilootassa. Täytyy vielä saada tuo blogi johonkin oikeaan kontekstiinsa, että se saisi lisää lukijoita.

Että olenhan siis kyllä tehnyt alkuvuoden aikana useaakin omaa, ilahduttavaa asiaa, jotka saavat minut lähemmäs itseäni. Ja nyt vielä päättyy tämä täyspäiväinen pesiminenkin - aloitan ensi viikolla uudessa osa-aikaisessa työssä. Sen, viekö vai tuoko se voimia, jää nähtäväksi. Sillä nämä ipanat vaativat silti saman ison osansa äidistään...

Minut ja Inkerin kuvasi tänä iltana Kanelia:






Ai niin, aloin minä kerran jo viikko sitten teille kirjoittamaan mutta istahdettuani yömyöhällä teekupin kanssa koneen ääreen, kippasinkin kupilliseni, osimoilleen puoli lt. teetä näppikselle. Kone kyrvähti luonnollisesti heti. Pahin painajainen oli siis tapahtunut ja "juuri kun olimme ostamassa ulkoista kovalevyä"! Varmuuskopioita ei siis ole missään. Alun hyperventilaatiokohtauksen jälkeen päätin, että koneen sisältöhän kaivetaan esiin vaikka se maksaisi mitä. Tärkeimpänä pelastettavana poikastemme koko lapsuus valokuvina...Asian hoito on kesken. Mutta tämä uuden koneen kanssa samalla ulalle virittäytyminen on taas niin hidasta. Mutta kyllä tämä tästä...


Näillä pirteillä terveisillä, kompleksisesta naisen elämästä, toivotan myöhästyneet naistenpäivä-terveiset kaikille kanssa-eevoille!






12 kommenttia:

  1. Samaistun.5,melkein 6 kotivuotta vei veronsa.Pikkuhiljaa nyt itseä takaisin.Töihin paluu nimittäin virkisti niin että energiaa riittää muuhunkin,itseensä.Pientä liikuntaprojektia ja syömisten fiksailua täällä,mikään kotiin liittyvä projekti ei nyt kiinnosta,oma napa ensin ja maalailut ja rapsuttelut sitten perässä kun sattuu huvittamaan.Tuo osa-aikatyö on varmasti hyvä juttu,pääset aikuisten maailmaan,syömään ja käymään vessassa rauhassa,puhumaan aikuisten kanssa ja huomaamaan että siun ajatuksia kuunnellaan :) Nostaa itsetuntoa kummasti kun huomaa kykenevänsä johonkin kodin seinien ulkopuolellakin.Koska just niin ku sanoit,kotityö on usein turhauttavaa kun ei se missään näy puolta tuntia pidempään.Ja alun outouden jälkeen en ole ahdistellut siitäkään että lapset on hoidossa.U puolipäiväeskarissa ja molemmat kerran viikkoon kokopäiväisinä,muuten on saatu työvuorot sumplittua niin että Liisakaan ei tuon enempää ole hoidossa.Saa vähän seuraa ja virikkeitä muttei ole tosiaankaan rankkaa.Tsemppiä uuteen vaiheeseen!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo me pystytään myös järjestämään hoidot niin, että saavat olla vaan ihan virikkeeksi asti. Tytöt pitävät päikkyä ihan etuoikeutena jonne "päästään" :). Eikä Hermannikaan joudu olemaan ap:ssä tai ip:ssä. Nuo asiat lohduttaa paljon, että mun työ ei oikeasti ole heiltä pois. Kiitos vertaistuesta, kiva toivoa-antavaa, että ne työt oikeasti voi tuoda sitä energiaa. Valoisaa kevättä teille melko uuteen pihaan!

      Poista
  2. Ihan äidin elämältähän tuo kuullostaa..:) Onnea itsesi takaisin tavotteluusi!!! Työ on todella hyvä juttu...pääset pois kotiympyröistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sitähän tämä, äidin elämää isolla E:llä, enkä muuhun vaihtaisi ;D

      Poista
  3. Kuulosti niin tutulta, että oli melkein vaikeaa lukea. Kirjat ovat vaihtuneet lehtiin ja nettiin ja elokuvia tulee katsottua harvoin. Miehen kanssa katsotaan tekevisiota klo 21-22, jotain tallennettua ja usein nukahdan kesken. Omia harrastuksia minulla ei ole ollut vuosiin, kellonaikaan sitoutuminen tuntuu toivottomalta ajatukselta. Kunhan työaikoihin jaksaa sitoutua.

    Mutta ihanaa, että ulkona paistaa aurinko. Ennen niitä luvattuja uusia lumisateita...

    Peitosta tuli hieno! Mun tekisi myös mieli kokeilla tehdä neitihenkilölle villatakki. Se on yhtäkkiä kasvanut kaikesta ulos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei tuota tallennusmahdollisuutta ole, olen välillä jopa harkinnut pitäisikö sellainen hankkia, koska oon jo niin vieraantunut tv:stä tän koneen pariin, että töllöttimen katselu tuntuu jo jopa melkein nostalgiselta!! Ja salaa olen iloinen, että muillakin tuntuu nämä samat tunteet, tietääpähän ainakin ettei ole ehkä sittenkään vaan kelvoton äidiksi vaan ihan tavallinen nainen...

      Poista
  4. Tsemppiä työhön ja uuteen! Hieno tuo peitto! Minun on vaikea nykyisn keskittyä myöskään mihinkään. No, työntekoon tässä 2,5 kuukauden aikana on jo lähes alkanut sopeutua, mutta kaiken muun ajan sähläilen erinäisten juttujen välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuo erinäisten juttujen välissä sähläily kuulostaa oikein tutulta, tuntuu että mun kaikki toiminta on sitä...

      Poista
  5. Hieno peitto, ja hieno päätös ottaa ihan omaa aikaa edes ompelukerhon verran :) Ja älä unohda, että saathan sinä jotain erittäin pitkäjänteistä tehtyä: kun poikasista varttuu oman paikkansa löytäviä nuoria aikuisia, voit todeta tehneesi vuosien duunin.

    VastaaPoista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottahan tuo tietysti on, eikä tätä äitiyttä tärkeämpää ja palkitsevampaa työtä olekaan. Tästä saa vaan niin helkkarin huonosti rahaa ;D...

      Poista
  7. Minusta sinun projektisi kuulostavat jopa kadehdittavan aktiivisilta. Minun aikani menee töihin jopa niin, että lasten kanssa (eikä puhuta ollenkaan ns. kodinhoidosta!) on enimmäkseen huono omatunto. Käsitöitä teen kausittaisesti riippuen, minkälainen meno työmaalla on. Ymmärrän siis tuskasi. Minusta tuntuu, että äitejä universaalisti yhdistävä tunne ei ole pelkästään rakkaus lapsiaan kohtaan vaan myös jokin kummallinen "huonouden" tunne; ajatus siitä, että ei riitä. Tunnistan niin itseni tuosta sinun kuvauksestasi, vaikka en olekaan juuri kotiäitiaikaa viettänyt. Liikunnan ja itsensä esiin kaivamisen aloittamista on mietitty hartaasti täälläkin. Kyllä me tästä noustaan!;)

    VastaaPoista

Penni ajatuksistasi...

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...